— Kyllä, — naurahti Samoilenko. Lajevski naurahti samaten ja ryyppäsi viiniä.
— Hänen ihanteensakin ovat despoottiset, — sanoi hän nauraen ja haukaten persikkaa. — Tavallisesti kuolevaiset, jos tekevät työtä yhteiseksi hyväksi, tarkoittavat sillä lähimmäistään: minua, sinua, sanalla sanoen ihmistä. Von Corenista ihmiset ovat koiranpentuja ja joutavuuksia, liian vähäpätöisiä kelvatakseen hänen elämänsä tarkoitusperäksi. Hän työskentelee, lähtee tutkimusretkelle ja taittaa siellä niskansa, ei lähimmäisenrakkauden nimessä, vaan sellaisten abstraktsionien takia kuin ihmiskunta, tulevat sukupolvet, ihanteellinen ihmisrotu. Hän huolehtii ihmisrodun parantamisesta ja siinä suhteessa me olemme hänen kannaltaan vain orjia, tykinruokaa, kuormajuhtia; toiset hän hävittäisi tahi pistäisi pakkotyöhän, toiset ruhjoisi rautaisella kurikalla, pakottaisi kuten Araktshejev nousemaan ja käymään levolle rummun pärrytyksen mukaan, panisi eunukit vartioimaan puhtauttamme ja siveellisyyttämme, käskisi ampumaan jokaisen, joka astuu ahtaan, vanhoillisen siveyskäsitepiirimme ulkopuolelle, ja kaikki tämä ihmisrodun parantamisen nimessä. Mutta mitä on ihmisrotu? Kuvitelma, kangastus… Hirmuvaltiaat ovat aina haaveilleet. Veikkonen, ymmärrän hänet niin hyvin. Pidän arvossa enkä suinkaan kiellä hänen merkitystään; sellaisten varassa, kuin hän on, tämä maailma pysyy pystyssä, ja jos maailma jätettäisiin yksistään meidän hoteisiimme, niin tekisimme siitä, kaikesta tahdostamme ja hyvistä aikeistamme huolimatta, saman kuin mitä kärpäset ovat tehneet tästä kuvataulusta. Juuri niin!
Lajevski kävi Samoilenkon viereen istumaan ja lausui vilpittömän innostuksen vallassa:
— Minä olen joutava, mitätön, langennut ihminen! Ilman, jota hengitän, tämän viinin, rakkauden, sanalla sanoen elämän olen tähän saakka ostanut valheen, joutilaisuuden ja heikkoluontoisuuden hinnalla. Tähän saakka olen pettänyt ihmisiä ja itseäni, olen kärsinyt siitä, ja kärsimyksenä ovat olleet huokeat ja mieltä alentavat. Von Corenin vihan edessä minä arasti taivutan selkäni siksi, että toisinaan i tsekin vihaan ja halveksin itseäni.
Mielenkuohussaan Lajevski taas astahti nurkasta nurkkaan ja lausui:
— Olen iloinen, että selvästi näen puutteeni ja tunnustan ne. Se auttaa minua nousemaan ja tulemaan toiseksi ihmiseksi. Veli veikkoseni, jospa tietäisit, kuinka innokkaasti, kuinka palavan hartaasti odotan uudistumistani. Ja vannon sinulle, että minusta tulee mies! Tulee! En tiedä, viinikö minut on tehnyt puheliaaksi, vai onko asia todellakin niin, mutta minusta tuntuu, etten pitkään aikaan ole elänyt sellaisia valoisia, puhtaita hetkiä kuin juuri nyt sinun luonasi.
— Veikkonen, jo on aika käydä nukkumaan… — sanoi Samoilenko.
— Niin, niin. Suo anteeksi. Minä lähden heti. Lajevski hapuili huonekalujen ja ikkunoiden ääressä etsien lakkiaan.
— Kiitos, — mutisi hän huokaillen. — Kiitos… Ystävyys ja hyvä sana ovat almua paremmat. Sinä elvytit minut.
Hän löysi lakkinsa, pysähtyi ja katsoi syyllisenä Samoilenkoon.