Maria Konstantinovnan kasvoissa värähtelivät kaikki piirteet ja pilkut ikäänkuin pienet neulaset olisivat hyppelehtineet ihon alla; hän hymyili miellyttävästi ja lausui ihastuneena, hengähtäen:
— Siis olette vapaa, rakkaani. Voitte nyt käydä pää pystyssä ja rohkeasti katsoa ihmisiä silmiin. Tästä lähin Jumala sekä ihmiset siunaavat liittoanne Ivan Andreitshin kanssa. Se on hurmaavaa. Vapisen ilosta, en löydä sanoja. Rakkaani, minä rupean naittajaksenne… Minä ja Nikodim Aleksandritsh olemme äärettömästi pitäneet teistä, sallikaa meidän siunata laillinen, puhdas liittonne. Milloin, milloin olette aikoneet pitää vihkiäiset?
— En ole laisinkaan sitä ajatellut, — sanoi Nadeshda Feodrovna, irroittaen kätensä.
— Se ei ole mahdollista, rakkaani. Olettehan te ajatellut, olettehan?
— Toden totta, en ole, — naurahti Nadeshda Feodorovna. — Mitä hyötyä siitä olisi, että menisimme vihille? Minä en katso sitä laisinkaan tarpeelliseksi. Elämme niinkuin tähänkin asti.
— Mitä te puhutte! — kauhistui Maria Konstantinovna. — Jumalan tähden, mitä puhuttekaan!
— Asia ei vihkimisestä parane, päinvastoin pahenee. Me menetämme vapautemme.
— Rakkaani, rakkaani, mitä puhuttekaan! — huudahti Maria Konstantinovna, astuen askelen taapäin ja lyöden kätensä yhteen. — Te olette eriskummaisia! Malttakaahan mielenne! Talttukaa!
— Kuinka, talttukaa? En ole vielä elänytkään, kun te jo käskette talttumaan!
Nadeshda Feodorovna muisti, ettei hän itse asiassa ollut vielä elänyt. Jatko-opistosta päästyään hän oli mennyt naimisiin miehen kanssa, jota ei rakastanut, sitten liittynyt Lajevskiin ja koko ajan elänyt hänen kanssaan tällä ikävällä, autiolla merenrannalla odottaen jotakin parempaa. Oliko tämä elämää?