— Minne?
— Venäjälle.
— Mutta millä aiotte siellä elättää itseänne? Eihän teillä ole mitään.
— Teen käännöstöitä, tai … tai perustan lainakirjaston…
— Älkää turhia kuvitelko, rakkaani. Lainakirjastoon tarvitaan rahoja. No, minä jätän nyt teidät, koettakaa rauhoittua ja ajatella ja tulkaa huomenna luokseni iloisena. Se tulee olemaan mainiota. Hyvästi nyt, enkelini. Sallikaa minun suudella teitä.
Maria Konstantinovna suuteli Nadeshda Feodorovnaa otsalle, teki ristimerkin hänen rintaansa ja lähti hiljalleen pois. Oli tullut jo pimeä, ja Olga sytytti keittiössä kynttilän. Yhä itkien Nadeshda Feodorovna meni makuuhuoneeseen ja kävi vuoteelle pitkäkseen. Hän alkoi äkkiä tuntea vilunväreitä. Hän riisuutui pitkälleen, sysäsi vaatteet jalkopäähän ja vetäytyi kippuraan peitteen alle. Häntä janotti, mutta ei ollut ketään antamassa juotavaa.
— Minä maksan! — puhui hän itsekseen, ja houraillen hän oli istuvinaan jonkun potilaan luona ja tunsi potilaassa oman itsensä. — Minä maksan. Olisi typerää luulla, että minä rahasta… Matkustan pois ja lähetän hänelle rahat Pietarista. Ensin sata … sitten sata … ja sitten taas sata…
Myöhään yöllä tuli Lajevski kotiin.
— Ensin sata… — sanoi hänelle Nadeshda Feodorovna — sitten sata…
— Ottaisit kiniiniä, — sanoi Lajevski ja ajatteli: "huomenna on keskiviikko, laiva lähtee, mutta minä en matkusta. Täytyy siis viipyä täällä lauantaihin asti." Nadeshda Feodorovna nousi vuoteessa polvilleen.