— Puhuinko minä äsken mitään? — kysyi hän hymyillen ja siristäen kynttilän valossa silmiään.
— Et mitään. Pitää lähettää huomenaamulla noutamaan lääkäriä. Nuku nyt.
Lajevski otti päänaluksen ja astui ovea kohden. Siitä lähtien kun hän lopullisesti oli päättänyt matkustaa ja jättää Nadeshda Feodorovnan, alkoi tämä herättää hänessä sääliä ja syyllisyyden tunnetta; hänellä oli Nadeshda Feodorovnan läsnäollessa hieman paha omatunto, ikäänkuin sairaan tahi vanhan hevosen luona, joka on määrätty tapettavaksi. Hän pysähtyi ovessa ja katsahti Nadeshda Feodorovnaan.
— Olin siellä kekkereissä ärtyisä ja puhuttelin sinua törkeästi. Anna minulle anteeksi, Herran tähden.
Sen sanottuaan hän meni työhuoneeseensa, pani maata, mutta ei voinut pitkään aikaan nukkua.
Kun seuraavana aamuna Samoilenko juhlapäivän johdosta puettuna täyteen paraatipukuun olkaimineen ja ritarimerkkeineen, tunnusteltuaan Nadeshda Feodorovnan valtasuonta ja katsottuaan hänen kieltään, tuli ulos makuuhuoneesta, kysyi Lajevski, joka oli seissyt kynnyksen likellä, hätäisesti:
— No, kuinka on laita?
Hänen kasvonsa ilmaisivat pelkoa, suurta huolestusta ja toivoa.
— Rauhoitu, ei mitään vaarallista, — vastasi Samoilenko. — Tavallinen vilutauti.
— En minä sitä, — sanoi Lajevski kärsimättömästi rypistäen kulmakarvojaan. — Saitko rahoja?