— Veikko, suo anteeksi, — kuiskasi Samoilenko, katsahtaen oveen ja käyden hämilleen. — Herran tähden, suo anteeksi! Ei kellään ole joutilaita rahoja, ja minä olen saanut viisin ja kymmenin ruplin kerätyksi kaikkiaan vain satakymmenen ruplaa. Koetan vielä puhua joidenkin kanssa tänään. Karsihan nyt.
— Mutta lauantai on viimeinen päivä! — jupisi Lajevski vavisten kärsimättömyydestä. — Kautta kaikkien pyhimysten, lauantaiksi! Ellen pääse lauantaina matkustamaan, en tarvitse mitään … en mitään. En ymmärrä, kuinka tohtorismies voi olla ilman rahoja!
— Niin kyllä, sen taivas tietää, — lausui Samoilenko kiivaasti ja väkinäisesti, ja jotakin tuntui oikein kirahtavan hänen kurkussaan, — kun minulta ovat kaikki ottaneet, seitsemäntuhatta ruplaa minulla on saatavia, ja minä itse olen taas velkaa joka taholle. Onko se minun syyni?
— Sinä hankit siis lauantaiksi? Niinhän?
— Koetan.
— Rukoilen sinua, velihopea! Niin että rahat jo perjantaiaamuna ovat hallussani.
Samoilenko istuutui ja kirjoitti reseptiin kiniiniliuosta, kalii bromati, rabarberisakoa, tincturae gentianae, aquae foeniculi — kaikki yhdessä seoksessa, lisäsi siihen ruususiirappia katkeran maun vaimentamiseksi ja lähti pois.
XI.
Olet sen näköinen kuin tulisit minua vangitsemaan, — sanoi von Coren nähdessään Samoilenkon astuvan sisään paraatipuvussa.
— Kuljin tästä ohi, niin ajattelin: jospa pistäydyn katsomassa, kuinka eläintiede jaksaa, — lausui Samoilenko, istuutuen suuren pöydän ääreen, jonka eläintieteilijä itse oli hotaissut kokoon tavallisista laudoista. — Terve, pyhä isä! — nyökäytti hän diakonille, joka istui ikkunan luona jotakin puhtaaksi kirjoittamassa. — Istunpa tässä tovin ja juoksen sitten kotiin pitämään huolta päivällisestä. On jo aika… Häiritsenkö teitä?