— Et vähääkään, — vastasi eläintieteilijä levittäen pöydälle tiheää kirjoitusta sisältäviä paperiliuskoja. Kirjoittelemme tässä puhtaaksi.

— Vai niin… Ohho sentään … huokasi Samoilenko; hän veti varovasti pöydältä pölyttyneen kirjan, jonka kannella oli kuollut, kuivunut falangi, ja jatkoi: — Ajatteles, mennä mönkää omia aikojaan jokin vihreä koppiainen ja kohtaa tiellä mokoman pannahisen. Kyllä kai se on kauheaa!

— On kai.

— Sille on annettu myrkky, jotta voisi pitää puoliaan vihollisia vastaan.

— Juuri niin, ja jotta itsekin hyökkäisi. — Niin niin … ja luonnossa kaikki on, hyvät ystävät, tarkoituksenmukaista ja mahdollista selittää, — huokasi Samoilenko. — Yksi asia on vain, jota en ymmärrä. Sinä suuri järkimies, selitäppä se minulle. On näet pieniä petoeläimiä, ei rottaa suurempia, muodoltaan kauniita, mutta erinomaisen katalia ja siveettömiä. Sellainen peto kulkee esimerkiksi metsässä, näkee linnun, ottaa kiinni ja syö suuhunsa. Kulkee edemmäs ja näkee ruohikossa linnunpesän munineen; ei jaksa enää syödä, kylläinen on, mutta sittenkin puree munan rikki ja toiset työntää käpälällään pesästä ulos. Sitten kohtaa sammakon ja senkin kanssa pitää peliä. Näännyttää sammakon, menee eteenpäin ja nuoleksii huuliaan — tulee vastaan koppiainen. Sipaisee koppiaista käpälällään… Ja kaikki se turmelee ja hävittää matkallaan… Tungeksii vieraisiinkin pesiin, hajoittaa syyttä suotta muurahaiskekoja, puree rikki näkinkenkiä… Tulee vastaan rotta — sen kanssa ryhtyy tappeluun; näkee pikku käärmeen tai hiirenpoikasen — sekin pitää tappaa. Ja niin koko päivän. Sanos nyt, mihin tuollainen petoeläin on tarpeen? Mitä varten se on luotu?

— En tiedä, mitä petoeläintä tarkoitat, — vastasi von Coren, — luultavasti jotakin hyönteissyöjäin ryhmään kuuluvaa. Entä sitten? Lintu joutui sen saaliiksi sentähden, että oli varomaton; se särki pesän ja syyti pellolle munat sentähden, että lintu oli epäkäytännöllinen, teki huonosti pesänsä eikä osannut sitä suojata. Sammakolla oli todennäköisesti jokin vika sitä suojaavassa ihonvärissä, sillä muuten ei peto olisi sitä huomannut, ja niin edespäin. Sinun petosi hävittää vain heikkoja, taitamattomia, varomattomia, sanalla sanoen sellaisia viallisia yksilöjä, joita luonto ei katso soveliaiksi jättämään perillisiä. Eloon jäävät vain ovelammat, varovaisemmat, voimakkaammat ja kehittyneemmät. Sillä tavoin tuo petoeläimesi, vaikkei sillä itsellään ole siitä tietoa, palvelee täydellisentymisen suuria tarkoitusperiä.

— Niin, niin, niin… Asiasta toiseen, veikkonen, — virkkoi Samoilenko ujostelematta, — anna minulle satakunta ruplaa lainaksi.

— Hyvä on. Hyönteissyöjäin joukossa on varsin mielenkiintoisia edustajia. Esimerkiksi myyrä. Siitä sanotaan, että se on hyödyllinen, koska se hävittää vahingollisia hyönteisiä. Kerrotaan erään saksalaisen lähettäneen Wilhelm I:lle myyrännahkaisen turkin, — ja silloin keisari muka käski antaa hänelle nuhteet sentähden, että hän oli hävittänyt niin suuren joukon hyödyllisiä eläimiä. Kuitenkaan ei myyrä julmuudessa jää yhtään takapajulle sinun pedostasi ja on sitäpaitsi erittäin vahingollinenkin, se kun aikaansaa suurta häviötä pelloilla.

Von Coren aukaisi lippaan ja otti sieltä sadan ruplan setelirahan.

— Myyrällä on vahva rintakehä. Kuten yököllä, — pitkitti hän lukiten lippaan, — erittäin hyvin kehittyneet luut ja lihakset, erikoinen suunrakenne. Jos sillä olisi norsun koko, olisi se kaikkihävittävä, voittamaton eläin. Mielenkiintoista näissä elukoissa on se, että kun kaksi myyrää kohtaa toisensa maan alla, alkavat ne oitis, ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta, kaivaa lavaa; tämä lava on niille tarpeen, että olisi mukavampi taistella. Saatuaan lavan valmiiksi ne ryhtyvät ankaraan taisteluun ja tappelevat, kunnes heikompi kaatuu. Tuosta saat sata ruplaa, — virkkoi von Coren, alentaen ääntään, — mutta sillä ehdolla, ettet lainaa Lajevskia varten.