— Niinkö? — virkkoi von Coren pitkäveteisesti. — Ahaa… Ymmärretään.
Ja lähteekö naikkonen mukaan, vai kuinka?
— Hän jää toistaiseksi tänne. Lajevski järjestää Pietarissa asiansa ja lähettää hänelle rahaa, sitten lähtee hänkin.
— Sukkelasti! … virkkoi eläintieteilijä ja päästi helähtävän naurun.
— Sukkelasti! Ovelasti ajateltu.
Hän lähestyi nopeasti Samoilenkoa ja asettuen hänen eteensä ja katsoen häntä silmiin kysyi:
— Sanoppa ihan peittelemättä: onko hänen rakkautensa kylmennyt? Sano, onko kylmennyt?
— On, — vastasi Samoilenko yksikantaan, ja hiki kiertyi hänelle otsaan.
— Kuinka se on ilettävää! — sanoi von Coren, ja hänen kasvoistaan näkyi, että häntä inhotti. — Jompikumpi kahdesta, Aleksander Daviditsh: joko sinä olet hänen kanssaan yhdessä juonessa tahi, suo anteeksi, olet pöllö. Etkö tosiaankaan käsitä, että hän petkuttaa sinua kuin poikasta mitä hävyttömimmällä tavalla? Onhan päivänselvää, että hän tahtoo päästä naisesta ja jättää hänet tänne. Ja hyljätty jää sinun niskoillesi, ja päivänselvää on, että saat lähettää hänet Pietariin omalla kustannuksellasi. Onko tuo mainio ystäväsi tosiaankin saanut sokaistuksi sinut siinä määrin, ettet huomaa ihan alkeellisimpia asioita?
— Ne ovat pelkkiä otaksumia, — virkkoi Samoilenko istuutuen.
— Otaksumiako? Miksi hän matkustaa yksin eikä yhdessä hänen kanssaan? Ja miksi, voisit kysyä häneltä, ei naikkonen matkusta ensin ja hän jäljestä? Se viekas elukka!
Ystävänsä odottamattomien epäilyjen ja epäluulojen lannistamana
Samoilenko äkkiä lamautui ja alensi ääntään.