— Mutta se on mahdotonta! — sanoi hän muistellen sitä yötä, jonka
Lajevski oli viettänyt hänen luonaan. — Hän kärsii niin kovasti!
— Mitä se auttaa? Varkaat ja murhapolttajat kärsivät myöskin!
— Otaksutaan, että olisitkin oikeassa … lausui Samoilenko mietteissään. — Olkoonpa niin… Hän on kuitenkin nuori mies, vieraalla maalla … ylioppilas, me olemme myöskin ylioppilaita, ja paitsi meitä ei täällä ole ketään, joka antaisi hänelle kannatusta.
— Auttaa häntä tekemään konnuuksia vain sentähden, että sinä ja hän olette eri aikoina olleet yliopistossa ettekä kumpikaan tehneet siellä mitään! Onpa sekin pötyä!
— Malta, harkitaanpa asiaa tyynesti. Luullakseni voisi järjestää asian näinikään, — pohti Samoilenko, liikutellen sormiaan. — Minä, tiedätkös, annan hänelle rahat, mutta vaadin hänet rehellisesti, kunniasanalla lupaamaan, että hän viikon kuluttua lähettää Nadeshda Feodorovnalle matkarahat.
— Ja hän lupaa kunniasanalla, vuodattaapa vielä kyyneliäkin ja uskoo itsekin, mutta mitä arvoa tällä kunniasanalla on? Hän ei pidä sitä, ja kun vuoden, parin perästä kohtaat hänet Nevskillä käsikkäin uuden rakastettunsa kanssa, alkaa hän puolustuksekseen ladella, että hän on sivistyksen silpoma ja että hän on jäljennös Rubinista. [Päähenkilö Turgenevin samannimisessä romaanissa. Suom.] Heitä hänet Herran haltuun! Väistä likaa äläkä kaivele sitä molemmin käsin!
Samoilenko mietti hetkisen ja sanoi päättävästi:
— Minä sittekin annan hänelle rahaa. Sano mitä tahdot. En voi kieltää ihmiseltä apuani pelkkien otaksumien perusteella.
— Mainiosti teetkin. Suutelisit lisäksi!
— No niin, anna minulle siis sata ruplaa, — pyysi Samoilenko arasti.