— En anna.
Seurasi vaitiolo, Samoilenko oli aivan lamautunut; hänen kasvonsa saivat syynalaisen, häveliään ja mielistelevän ilmeen, ja outoa oli nähdä tämän jyhkeäruumiisen, olkaimilla ja ritarimerkeillä prameilevan miehen säälittävää, lapsellisen hämmästynyttä naamaa.
— Täkäläinen piispa matkustelee hiippakunnassaan, ei vaunuissa ajaen, vaan ratsain, — virkkoi diakoni, pannen pois kynän. — Ylen on mieltäliikuttavaa nähdä hänet hevosen selässä istumassa. Hänen yksinkertaisuudessaan ja vaatimattomuudessaan on raamatullista suuruutta.
— Onko hän hyvä ihminen? — kysyi von Coren, ollen mielissään puheen siirtymisestä muihin asioihin.
— Kuinkas muuten? Ellei olisi hyvä, niin tokkopa olisivat piispaksi panneet?
— Piispojen joukossa tapaa erinomaisen hyviä ja lahjakkaita miehiä, — lausui von Coren. — Sääli vain, että useilla heistä on se heikkous, että kuvittelevat olevansa valtiomiehiä. Yksi harrastaa venäläistyttämistä, toinen arvostelee tieteitä. Se ei kuulu heidän alaansa. Vilkaisisivat sen sijaan useammin tuomiokapituliin.
— Maallikko ei kykene arvostelemaan piispoja.
— Minkätähden ei, diakoni? Piispa on samanlainen ihminen kuin minäkin.
— Samanlainen eikä sittenkään samanlainen, — väitti diakoni loukkaantuneena ja tarttui jälleen kynäänsä. — Jos olisitte samanlainen, niin lepäisi päällänne siunaus, ja te olisitte itse piispana, mutta kun ette ole piispa, niin ette ole samanlainen.
— Älä höpise, pappi! — sanoi Samoilenko surumielisesti. — Kuulehan nyt, mitä olen tuuminut, — kääntyi hän taas von Corenin puoleen. — Älä sinä anna minulle näitä sataa ruplaa. Talveen asti olet minulla ruokavieraana vielä kolme kuukautta, maksa siis etukäteen näistä kolmesta kuukaudesta.