— En maksa.
Samoilenko räpytti silmiään ja punastui; hän veti konemaisesti luokseen kirjan, jonka kannessa oli falangi, ja katseli sitä, sitten hän nousi ja otti lakkinsa. Von Corenin tuli häntä sääli.
— Sietää tässä elää ja olla asioissa tuollaisten herrojen kanssa! — sanoi eläintieteilijä ja kiukuissaan potkaisi jalallaan nurkkaan jonkin paperin. — Ymmärrä, ettei tämä ole hyvyyttä, ei rakkautta, vaan heikkoluonteisuutta, irstaisuutta, myrkkyä! Minkä järki saa rakennetuksi, sen teidän raukkamaiset, romukoppaan viskattavat sydämenne hajoittavat! Kun kimnasistina sairastin lavantautia, syötti tätini säälistä minulle säilyketatteja, ja minä olin vähällä heittää henkeni. Saisipa sinun ja tätien päähän mahtumaan, ettei ihmisrakkaudella tule olla sijansa sydämessä, ei sydänalassa eikä vyötäisissä, vaan tässä!
Von Coren löi kädellä otsaansa. — Tuoss' on! — sanoi hän sinkauttaen sadan ruplan setelin.
— Turhaan suutut, Kolja, — sanoi Samoilenko säyseästi, taivuttaen kokoon setelin. — Ymmärrän sinua vallan hyvin, mutta … huomaa sinä asemani.
— Vanha ämmä sinä olet, siinä kaikki! Diakoni päästi rehevän naurun.
— Kuulehan, Aleksander Daviditsh, vielä viimeinen pyyntö! — lausui von Coren hartaasti. — Kun annat rahat tuolle konnalle, niin pane hänelle ehto: joko hänen on lähdettävä yhdessä naikkosensa kanssa tai lähetettävä hänet edeltäpäin, muussa tapauksessa älä anna. Kursailla ei tarvitse. Sano hänelle ihan niillä sanoilla, tai jos et sano, niin vakuutan sinulle kunniasanalla, että minä haen hänet käsille virastostaan ja potkaisen sieltä hänet portaista alas enkä sinusta tahdo sen koommin tietää. Usko tämä sana!
— No, no! Jos hän matkustaa naisensa kanssa yhdessä, tai lähettää hänet edeltäpäin, niin hänelle itselleenhän se on mukavampi, — vastasi Samoilenko. — Vieläpä hän siitä ilostuukin. No, hyvästi nyt.
Hän hyvästeli hellästi ja lähti, mutta ennenkuin painoi oven kiinni jälkeensä, katsahti hän taaksensa von Coreniin ja sanoi:
— Sinut, veikkonen, ovat saksalaiset pilanneet! Juuri niin, saksalaiset!