Hänet nostettiin kainaloista ja päätä takaapäin kannattaen vietiin jonnekin; juomalasi välähti hänen silmiensä edessä ja kalahti hampaita vasten, ja vettä läikähti rinnalle; siinä oli pienoinen huone, keskellä kaksi vuodetta rinnakkain, katettuina puhtailla, lumivalkoisilla peitteillä. Hän kellahti toiselle ja alkoi ääneen itkeä.
— Ei mitään, ei mitään, rauhoitti Samoilenko. — Sattuuhan sitä, sattuu…
Pelosta jähmettyneenä, vapisten koko ruumiissaan ja tuntien jotakin kauheaa olevan tulossa, Nadeshda Feodorovna seisoi vuoteen ääressä ja kyseli:
— Mikä sinun tuli? Mikä? Puhu Jumalan tähden…
"Kirjoittikohan Kirilin hänelle jotakin?" ajatteli hän.
— Ei mitään… — sanoi Lajevski, nauraen ja itkien yhtä rintaa. —
Mene pois täältä … kyyhkyseni.
Hänen kasvoillaan ei kuvastunut vihaa eikä vastenmielisyyttä! Hän ei siis tiennyt mitään; Nadeshda Feodorovna hieman rauhoittui ja meni vierashuoneeseen.
— Älkää olko rauhaton! — sanoi hänelle Maria Konstantinovna, istahtaen hänen viereensä ja tarttuen hänen käteensä. — Se menee kyllä ohi. Miehet ovat yhtä heikkoja kuin mekin syntiset. Teillä on nyt kummallakin käännekohta … se on niin ymmärrettävää! No, rakkaani, minä odotan vastausta. Puhelkaamme.
— Ei, ei nyt puhella… — vastasi Nadeshda Feodorovna, kuunnellen Lajevskin itkua. — Minulla on sellainen tuska… Sallikaa minun lähteä pois…
— Mitä nyt, mitä nyt, rakkaani! — säikähti Maria Konstantinovna. — Älkää luulkokaan, että päästän teidät illallisetta. Ensin syödään, sitten saatte lähteä Herran nimeen.