— Minulla on tuska… — kuiskasi Nadeshda Feodorovna ja tarttui molemmin käsin tuolin käsipuihin, jotta ei kaatuisi lattialle.
— Lajevskilla on kouristuskohtaus! — lausui von Coren iloisesti, astuen vierashuoneeseen, mutta huomattuaan Nadeshda Feodorovnan joutui hämille ja poistui.
Hysteerisen kohtauksen tauottua Lajevski istui vieraalla vuoteella ja ajatteli:
"Häpeä, puhkesin parkumaan kuin mikäkin tyttöletukka! Taisin olla naurettava ja iljettävä. Lähden pois pihan kautta. — Mutta toisekseen, se voisi näyttää, että annan liian suuren merkityksen hysterialleni. Mitähän, jos kääntäisi sen leikiksi…"
Hän katsoi itseään kuvastimesta, istui vähän aikaa ja meni vierashuoneeseen.
— Tässä minäkin olen! — sanoi hän hymyillen; häntä hävetti äärettömästi ja hän tunsi, että toisiakin hävetti hänen läsnäollessaan. — Pitääpä sattua mokomia juttuja, — sanoi hän istuutuen. — Istuin ja äkkiä aloin tuntea hirmuista, pistävää kipua kupeessa … sietämätöntä, hermot eivät kestäneet ja … sitten seurasi tämmöinen kiusallinen kommellus. Meidän hermostunut vuosisatamme, mitäs tehdä?
Illallispöydässä hän joi viiniä, otti osaa puheluun ja joskus kouristuksentapaisesti huokaisten kaiveli kuvettaan, ikäänkuin osoittaakseen kivun jatkuvasti tuntuvan. Eipä kumminkaan kukaan, lukuun ottamatta Nadeshda Feodorovnaa, häntä uskonut, ja sen hän näki.
Kellon käydessä kymmentä lähdettiin puistikkokadulle kävelemään. Nadeshda Feodorovna, peläten Kirilinin puhuttelevan, pysyi koko ajan Maria Konstantinovnan ja lasten seurassa. Hänet oli pelko ja suru heikontanut, ja tuntien vilutaudin oireita hän töintuskin jaksoi siirrellä jalkojaan. Mutta hän ei lähtenyt kuitenkaan kotiin, koska oli varma siitä, että häntä seuraisi joko Kirilin tai Atshmianov, taikka molemmat yhdessä. Kirilin kulki jäljestä, Nikodim Aleksandritshin rinnalla ja hyräili: — En kanssain leikitellä salli! En salli! Puistokadulta käännyttiin paviljongille ja kuljettiin pitkin rantaa ja pitkän aikaa katseltiin meren valkimoimista. Von Coren alkoi selittää, mistä tämä ilmiö johtuu.
XIV.
Sinun on jo aika tästä lähteä vistipeliin … minua odotetaan, — sanoi
Lajevski. — Hyvästi, arvoisat naiset ja herrat.