— Lähdetään Myridoviin. Se on parasta.
— Missä se on?
— Vanhan vallin luona.
Nadeshda Feodorovna lähti nopeasti astumaan katua eteenpäin ja kääntyi sitten solakadulle, joka vei vuorille. Oli pimeä. Siellä täällä kulki himmeitä valojuovia kadun poikki, langeten valaistuista ikkunoista, ja hänestä tuntui, että hän ikäänkuin kärpänen väliin pulahti musteeseen, väliin taas kömpi sieltä kuiville. Kirilin asteli hänen jäljestään. Kerran hän kompastui, oli vähällä kaatua ja naurahti.
"Hän on humalassa…" ajatteli Nadeshda Feodorovna. "Ykskaikki … yks'kaikki … olkoon."
Atshmianov sanoi kohta niinikään hyvästit seuralle ja lähti Nadeshda Feodorovnan jäljestä, pyytääkseen häntä mukaansa soutelemaan. Hän lähestyi taloa, jossa Nadeshda Feodorovna asui, ja katsoi pystyaidan yli: ikkunat olivat auki, valoa ei ollut.
— Nadeshda Feodorovna! — kutsui hän. Kului hetkinen. Taaskin hän kutsui.
— Kuka siellä? — kuului Olgan ääni.
— Onko Nadeshda Feodorovna kotosalla?
— Ei ole. Ei ole vielä tullut.