"Kummallista … peräti kummallista", ajatteli Atshmianov, alkaen tuntea suurta levottomuutta. "Hänhän lähti kotia…"
Hän käveli pitkin puistikkoa ja sitten katua pitkin ja tähysteli Sheshkovskin ikkunoihin. Lajevski oli riisunut takin yltään ja istui pöydän ääressä katsellen tarkkaavaisesti korttejaan.
— Kummallista, kummallista… — mutisi Atshmianov, ja muistellessaan Lajevskin hysteriakohtausta häntä alkoi hävettää. — Ellei hän ole kotona, niin missä sitten?
Hän lähti taas Nadeshda Feodorovnan asunnolle ja tähysteli pimeitä ikkunoita.
"Tämä on petosta, petosta…", ajatteli hän muistellessaan, että Nadeshda Feodorovna itse oli, kohdatessaan hänet tänään puolenpäivän tienoilla Ditjugovien luona, luvannut illalla lähteä soutelemaan.
Sen talon ikkunat, jossa Kirilin asui, olivat pimeät, ja portin edustalla nukkui penkillä konstaapeli istuallaan. Atshmianov katsoi ikkunoihin ja poliisiin, ja hänelle selvisi kaikki. Hän päätti mennä kotiin ja lähtikin, mutta osui jälleen Nadeshda Feodorovnan asunnolle. Siinä hän istuutui penkille ja otti huopahatun päästään, tuntien päänsä hehkuvan mustasukkaisuudesta ja loukkauksesta.
Kaupungin kirkontornissa löi kello vain kaksi kertaa vuorokaudessa: puolenpäivän ja sydänyön aikaan. Kohta sen jälkeen kun se lyönnillään oli ilmoittanut keskiyön hetken, kuului kiireisiä askelia.
— Siis huomenillalla taas Myridovilla! — kuuli Atshmianov ja tunsi
Kirilinin äänen. — Kello kahdeksan. Näkemiin!
Pystyaidan luona tuli näkyviin Nadeshda Feodorovna. Huomaamatta, että Atshmianov istui penkillä, hän livahti varjona hänen ohitsensa, aukaisi portin oven ja sulkematta sitä jäljestään astui sisään. Tultuaan huoneeseensa hän sytytti kynttilän, riisuutui sukkelasti, mutta ei mennyt vuoteeseen, vaan painautui tuolin eteen polvilleen, kietoi kätensä sen ympärille ja painoi otsansa sitä vasten.
Lajevski palasi kotiin kello kahden jälkeen.