— Kyllä hänkin.
— Minä pyytäisin Aleksander Daviditshia ja yleensä ystäviäni vähemmän huolehtimaan minusta.
— Tuossa tulee Samoilenko, pyytäkää, että hän vähemmän huolehtii teistä.
— Minä en käsitä tuota puheensävyänne… — mutisi Lajevski; hänet valtasi sellainen tunne ikäänkuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että eläintieteilijä vihaa häntä, halveksii ja pilkkaa häntä ja on hänen kiihkein, leppymättömin vihamiehensä. — Säästäkää tuo sävynne jotakuta toista varten, — lausui hän, jaksamatta puhua kovaa vihastuksensa takia, joka tuppautui rintaan ja kurkkuun, samaten kuin eilisiltainen naurunhalu.
Sisään astui Samoilenko paitahihasillaan, hikisenä ja punoittavana keittiön kuumuudesta.
— Kah, oletko sinä täällä? — sanoi hän. — Päivää, veikko. Oletko syönyt puolista? Älä kursaile, sano: oletko syönyt?
— Aleksander Daviditsh, — lausui Lajevski, nousten seisaalleen, — jos minä käännyin puoleesi jollakin likeisten kesken tavallisella pyynnöllä, ei se merkinnyt sitä, että vapautan sinut olemasta vaatimaton ja pitämästä arvossa toisen salaisuuksia.
— Mitä kummaa? — ihmetteli Samoilenko.
— Ellei sinulla ole rahaa, — pitkitti Lajevski, korottaen ääntään ja kiihdyksissään myötäänsä vaihdellen jalka-asentoa, — niin älä anna, kieltäydy, mutta miksi pitäisi joka kadunkulmassa toitottaa, että minun tilani on toivoton ynnä muuta? Sellaisia hyviätöitä ja ystävänpalveluksia, kun toimitetaan jotakin kopeekan arvosta, mutta puhutaan vähintäin ruplan verran, minä en voi sietää! Voit kerskata hyvillätöilläsi, mutta kukaan ei ole antanut sinulle oikeutta paljastaa minun salaisuuksiani!
— Mitä salaisuuksia? — kysyi Samoilenko hämillään ja alkaen jo suuttua, — jos olet tullut tänne sättimään, niin mene matkaasi. Tule sitten toiste!