Samoilenko muisti säännön, että kun vihastuu lähimmäiseensä, pitää ajatuksissaan lukea sataan, niin tyyntyy; ja hän alkoi kiireesti laskea.
— Pyydän, ettette huolehdi minusta! — jatkoi Lajevski. — Älkää kiinnittäkö minuun huomiota. Ja kellä on oikeastaan mitään tekemistä minun kanssani taikka oikeutta sekaantua siihen, kuinka minä elän? Totta on, että minä tahoon matkustaa pois! Totta on, että teen velkoja, juon, elän vieraan vaimon kanssa, että minulla on hysteria, että olen kehno, etten ole niin syväaatteinen kuin eräät, mutta ketä se liikuttaa niin vähääkään? Kunnioitettakoon persoonallisuutta!
— Suo, veliseni, anteeksi, — sanoi Samoilenko, ehdittyään lukea kolmeenkymmeneenviiteen, — mutta…
— Kunnioitettakoon persoonallisuutta! — keskeytti hänet Lajevski. — Nämä lakkaamattomat puhelut toisen kustannuksella, oihkaamiset ja voihkaamiset, alituiset vakoilut, salakuuntelut, nämä ystävälliset myötätunnon ilmaisut, hiiteen ne kaikki! Minulle annetaan rahoja lainaksi ja pannaan ehtoja kuin koulupojalle! Minua kohdellaan yliolkaisesti kuin hitto ties mitä! Minä en tahdo mitään! — kiljaisi Lajevski, horjuen mielenkuohunnasta ja peläten että kenties oli tulossa eilinen hysteriakohtaus. — "Lauantaina minä en siis matkusta", sävähti hänen ajatuksissaan.
Diakoni astui sisään ja nähdessään Lajevskin, joka kalpeana, käsiään huitoen kääntyi kummallisine puheineen ruhtinas Vorontsovin muotokuvan puoleen, pysähtyi ovensuuhun, ikäänkuin puusta pudonneena.
— Alituiset kurkistelut sieluni syvyyksiin, — jatkoi Lajevski, — loukkaavat minussa ihmisarvoa, ja minä pyydän vapaaehtoisia salapoliiseja lakkaamaan urkinnastaan! Riittää!
— Mitä sinä … mitä te sanoitte? — kysyi Samoilenko, ehdittyään parahiksi lukea sataan asti ja astuen kasvoiltaan punaisena Lajevskin eteen.
— Riittää! — toisti Lajevski hengästyneenä ja tarttui lakkiinsa.
— Minä olen venäläinen lääkäri, aatelismies ja valtioneuvos! — virkkoi Samoilenko pontevasti. — Urkkija en ole koskaan ollut enkä salli kenenkään itseäni loukata! — huusi hän jylisevällä äänellä, korostaen viimeistä sanaa. — Suu kiinni!
Diakoni, joka ei koskaan ollut nähnyt tohtoria niin mahtavana, kiihtyneenä, punakkana ja julmana, tukki kädellä suunsa, peräytyi eteiseen ja nauroi siellä katketakseen. Lajevski näki ikäänkuin sumun läpi, kuinka von Coren nousi ja pannen kädet housuntaskuihin kävi sellaiseen asentoon, kuin jos olisi odottanut, mitä tuleman piti; tämä asento näytti Lajevskista ylenmäärin hävyttömältä ja loukkaavalta.