— Suvaitkaa ottaa sananne takaisin! — kiljaisi Samoilenko.
Lajevski, joka ei enää muistanut, mitä sanoja oli käyttänyt, vastasi:
— Jättäkää minut rauhaan! Minä en tahdo mitään! Tahoon vain, että te ja juutalaissyntyiset saksalaistulokkaat jättäisitte minut rauhaan! Muussa tapauksessa minä ryhdyn toimenpiteisiin. Vaadin kaksintaisteluun!
— Nyt se kuultiin, — sanoi von Coren, astuen esiin pöydän takaa. — Herra Lajevski haluaa ennen lähtöään huvitella kaksintaistelulla. Minä voin tarjota hänelle tämän huvin. Herra Lajevski, minä hyväksyn haasteenne.
— Haasteeni? — murahti Lajevski hiljaa, astuen eläintieteilijän luo ja katsoi vihaa liekehtien hänen tummapintaiseen otsaansa ja kiharaisiin hiuksiinsa. — Haasteeni? Tehkää hyvin! Minä vihaan teitä! Vihaan!
— Olen varsin iloinen. Huomenaamulla hyvin varhain Kerbalain ravintolan luona, kaikkine yksityiskohtineen makunne mukaan. Nyt sen sijaan korjatkaa luunne!
— Vihaan! — toisti Lajevski hiljaisella äänellä, raskaasti puhkuen. —
Olen vihannut jo kauan aikaa! Kaksintaistelu! Niin juuri!
— Toimita hänet pois, Aleksander Daviditsh, tahi minä lähden, — sanoi von Coren. — Hän puraisee minua.
Von Corenin tyyni sävy palautti tohtorin maltin; hän oli tuota pikaa taas tyyni ja järkevä, tarttui Lajevskiin molemmin käsin vyötäisistä ja vieden hänet loitommas eläintieteilijästä puhella lirkutti ystävällisellä, mielenkuohunnasta vielä vapisevalla äänellä:
— Ystävä kullat … hyvät, rakkaat… Kiivastuttiin ja sillä hyvä … sillä hyvä… Ystäväiseni…