Kuullessaan lempeän, ystävällisen äänen Lajevski tunsi, että hänen elämässään oli nyt tapahtunut jotakin kuulumatonta, hirviömäistä, ikäänkuin hän olisi ollut vähällä joutua junan alle; hän oli puhjeta itkuun, viittasi kädellä ja ryntäsi ulos huoneesta.
"Tuntea toisen vihan kohdistuvan itseensä, näyttäytyä vihaavan ihmisen edessä mitä kurjimmassa, halveksittavimmassa, avuttomimmassa muodossa, voi hyvä Jumala, kuinka se on raskasta!" ajatteli hän tuokion kuluttua, istuessaan paviljongissa ja tuntiessaan tuon äsken kestämänsä vihanpurkauksen ikäänkuin ruostepisteenä ruumiissaan. "Kuinka se on raakaa, hyvä Luoja!"
Kylmä vesi konjakin kera virkisti häntä. Hän kuvitteli selvästi von Corenin rauhalliset, pöyhkeät kasvot, hänen eilisen katseensa, lattiamattoa muistuttavan paitansa, äänensä, valkoiset kätensä, ja kiihkeä, kostonhaluinen viha velloi hänen rinnassaan ja vaati tyydytystä! Ajatuksissaan hän kaatoi von Corenin maahan ja alkoi tallata häntä. Hän muisteli yksityiskohtia myöten kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja ihmetteli, kuinka oli voinut mielistelevästi hymyillä mitättömälle miehelle ja yleensä antaa mitään arvoa sellaisten vähäpätöisten, tuntemattomien ihmisten mielipiteille, jotka asuvat kaikkein kurjimmassa pikkukaupungissa — eihän tätä kai ole kartallakaan eikä Pietarissa tunne ainoakaan kunnon ihminen. Jos tämä kaupunkirähjä äkkiä vaipuisi maan alle tai palaisi, luettaisiin sähkösanomatietoa siitä Venäjällä yhtä ikävystyneinä kuin ilmoitusta myytävistä vanhoista huonekaluista. Tappaako hän huomisaamuna von Corenin vai jättääkö hänet eloon, se on yhdentekevää, yhtä hyödytöntä ja mielenkiintoa vailla. Jos ampuu häntä jalkaan tahi käteen, haavoittaa, sitten tekee hänestä pilkkaa, niin samaten kuin hyönteinen, jolta on reväisty jalka irti, sekautuu heiniin, samaten hänkin kihelmöivine kärsimyksineen sitten hukkukoon suureen joukkoon samanlaisia mitättömiä ihmisiä kuin hän itsekin on.
Lajevski lähti Sheshkovskin luo, kertoi hänelle kaikki ja pyysi häntä sekundantikseen; sitten he yhdessä lähtivät posti- ja lennätinkonttorin päällikön luo, pyysivät häntäkin sekundantiksi ja jäivät hänen luokseen päivälliselle. Päivällispöydässä oli leikkipuhe valloillaan ja naurettiin paljon. Lajevski lasketteli kompia sen johdosta, ettei hän melkein ollenkaan osannut ampua, ja nimitteli itseään kuninkaalliseksi tarkkampujaksi ja Wilhelm Telliksi.
— Sitä herraa on läksytettävä! — sanoi hän.
Päivällisen jälkeen istuttiin pelaamaan korttia. Lajevski pelasi, joi viiniä ja ajatteli, että kaksintaistelu yleensä on typerää ja tolkutonta, koska se ei ratkaise kysymystä, vaan tekee sen entistä sekavammaksi, mutta ettei ilman sitä voi asiasta selvitä. Niinkuin tässäkin tapauksessa: eihän käy syyttäminen von Corenia rauhantuomarin edessä. Ja siitäkin on tämä kaksintaistelu hyvä, että sen jälkeen hänen ei enää sovi jäädä kaupunkiin. Hän tuli hieman päihinsä, huumautui korttipeliin ja tunsi olonsa hyväksi.
Mutta kun aurinko laski ja tuli pimeä, valtasi hänet levottomuus. Se ei ollut kuoleman edellä käyvää pelkoa, sillä koko sen ajan, kun hän söi puolista ja pelasi korttia, hänessä oli ties miksi se vakaumus, että tämä kaksintaistelu menee myttyyn; mutta hän pelkäsi jotakin outoa, mitä huomenaamulla piti tapahtuman ensi kerran hänen elämässään, ja samalla hän pelkäsi pian alkavaa yötä… Hän tiesi yön tulevan pitkäksi, unettomaksi, jolloin täytyisi ajatella ei yksistään von Corenia ja hänen vihaansa, vaan sitä valheiden suunnatonta röykkiötäkin, jonka läpi hänen oli taivallettava ja jonka kaartamiseen häneltä puuttui sekä voimia että taitoa. Tilanne oli sentapainen kuin jos hän äkkiä olisi sairastunut; häneltä oli mennyt kaikki mielenkiinto kortteihin ja ihmisiin, hän alkoi häärätä ja pyydellä, että hänet päästettäisiin kotiin. Hän halusi mitä pikimmin käydä vuoteeseen, olla liikkumatta ja valmistaa ajatuksiaan yöksi. Sheshkovski ja postivirkamies saattoivat häntä ja lähtivät sitten von Corenin luo keskustelemaan kaksintaistelusta.
Lähellä asuntoaan Lajevski kohtasi Atshmianovin. Nuori mies oli hengästyksissään ja kiihtynyt.
— Minä etsin juuri teitä, Ivan Andreitsh! sanoi hän. — Pyydän teitä, lähdetään kiireimmiten…
— Minne?