— Teitä haluaa tavata muuan teille tuntematon mies, jolla on teille perin tärkeätä asiaa. Hän pyytää mitä hartaimmin teitä tulemaan hetkiseksi. Hänen on puheltava kanssanne jostakin asiasta… Hänelle se on yhtä tähdellistä kuin elämä tai kuolema…
Kiihdyksissään Atshmianov lausui tämän vahvalla armenialaismurteella ja korosti tavuja venäläisen korvaa loukkaavalla tavalla.
— Kuka hän on? — kysyi Lajevski.
— Hän pyysi jättämään nimensä mainitsematta.
— Sanokaa hänelle, ettei minulla ole aikaa. Huomenna, jos hän suvaitsee…
— Kuinka te voitte! — säikähti Atshmianov. — Hän tahtoo ilmaista teille jotakin, teille perin tärkeää … perin tärkeää! Ellette lähde, tapahtuu onnettomuus.
— Kummallista… — jupisi Lajevski käsittämättä syytä, miksi Atshmianov oli niin kiihdyksissään ja mitä salaisuuksia voi olla tässä ikävässä, kaikille tarpeettomassa kaupunkipahasessa. — Kummallista, — toisti hän ajatuksissaan. — Voimmehan lähteä. Yhdentekevä.
Atshmianov lähti rivakasti kulkemaan edeltä, Lajevski seurasi häntä.
Kuljettiin ensin erästä katua, sitten kapeaa solaa pitkin.
— Kuinka tämä on ikävää, — virkkoi Lajevski.
— Kohtsillään, kohtsillään… Se on tässä lähellä. Vanhan vallin likellä he kulkivat kapeaa poikkikatua pitkin kahden aidatun tyhjän aukion välitse, poikkesivat sitten johonkin avaraan pihaan ja lähestyivät pienehköä rakennusta…