— Onko tämä Myridovin talo, vai mitä? — kysyi Lajevski.
— On.
— Mutta miksi kuljemme takapihan kautta, sitä en ymmärrä? Olisihan voitu kadun puoleltakin. Olisi ollut lähempänä…
— Ei mitään, ei mitään…
Lajevskista oli niinikään outoa, että Atshmianov vei hänet keittiönportaiden kautta ja viittasi hänelle kädellään, ikäänkuin kehoittaen astumaan hiljaa ja olemaan ääneti.
— Tänne, tänne… — virkkoi Atshmianov aukaisten varovasti oven ja astuen porstuaan varpaisillaan. — Hiljaa, hiljaa, olkaa niin hyvä. Voisivat kuulla.
Hän pysähtyi kuuntelemaan, veti raskaasti henkeään ja virkkoi kuiskaten:
— Avatkaa tämä ovi ja astukaa sisään… Älkää pelätkö.
Lajevski avasi epäröiden oven ja joutui matalaan huoneeseen, jossa ikkunat olivat verhotut. Pöydällä paloi kynttilä.
— Ketä haette? — kysyi joku viereisestä huoneesta. — Sinäkö se olet,
Myridka?