— Minkälainen on se usko? Mutta minulla kun on setä pappina, niin hän uskoo niin vahvasti, että kun hän poudalla menee kedolle sadetta rukoilemaan, ottaa hän mukaansa sateenvarjon ja nahkaviitan, ettei sade paluumatkalla kastelisi häntä pahanpäiväiseksi. Se on usko! Kun hän puhuu Kristuksesta, säteilee hänestä pyhyyden loiste, ja kaikki miehet ja naiset itkevät ääneen. Hän pysäyttäisi sen pilvenkin, josta puhuitte, ja kääntäisi kaikki nuo voimanne pakoon. Niin… Usko siirtää vuoriakin. Diakoni hymähti ja taputti eläintieteilijää olalle.
— Niinpä niin… — jatkoi hän. — Te vain yhä opiskelette, tungette merten syvyyksiin, erottelette heikkoja ja väkeviä, kirjoittelette kirjoja ja haastatte kaksintaisteluun — ja kuitenkin jää kaikki paikalleen, mutta joku raihnainen äijä-vanhus Pyhän Hengen innoittamana sopertaa yhden ainoan sanan, tai Arabiasta ajaa karauttaa ratsullaan joku uusi Muhammed kalpa kädessä, ja kaikki teillä kukistuu nurin niskoin ketarat taivasta kohden, eikä Euroopassa jää kiveä kiven päälle.
— Jokohan tuo, diakoni, on hangolla taivaankanteen kirjoitettu?
— Usko ilman töitä on kuollut, mutta työt ilman uskoa ovat vieläkin pahempaa, pelkkää ajanhukkaa eikä mitään muuta.
Meren rannalla tuli näkyviin tohtori. Hän huomasi diakonin ja eläintieteilijän ja tuli heidän luokseen.
— Kaikki taitaa olla valmiina, — virkkoi hän hengästyneenä. —
Sekundanteiksi tulevat Govorovski ja Doiko. Saapuvat huomenaamulla kello
viisi. Nostaapa aika synkkiä pilviä! — jatkoi hän katsoen taivaalle. —
Ei näe mitään. Kohtsillään alkaa sataa.
— Sinä toivoakseni lähdet mukaan? — kysyi von Coren.
— Ei, Jumala varjelkoon, minä olen niin peräti uupunut. Minun sijastani lähtee Ustimovitsh. Olen jo hänen kanssaan sopinut.
Kaukana meren yllä välähti salama ja kuului ukkosen myllerrystä.
— Kuinka tukahuttavaa on ukonilman edellä! — sanoi von Coren. — Panen vetoa, että sinä olet jo käynyt Lajevskin luona ja itkenyt pää hänen rintaansa painettuna.