Eläintieteilijä oli kotvasen vaiti ja jatkoi sitten: — Kaksi kertaa kaksi on neljä, ja kivi on kivi. Huomenna meillä on kaksintaistelu. Minä ja te sanomme tietysti, että se on typerää ja järjetöntä, että kaksintaistelu on jo aikansa elänyt, että ylimystön välinen kaksintaistelu todellisuudessa ei minkään puolesta eroa juopuneiden kapakkatappelusta, mutta kuitenkaan emme pysähdy, vaan lähdemme kaupungin ulkopuolelle ja taistelemme. On siis olemassa voima, joka on harkintaamme suurempi. Me huudamme, että sota on rosvousta, raakalaisuutta, hirmuista veljesmurhaa, emmekä voi tainnoksiin menemättä nähdä verta; mutta eipä muuta tarvita kuin että ranskalaiset tai saksalaiset loukkaavat meitä, niin oitis tunnemme voimallista mielennousua, mitä vilpittömimmin huudamme hurraata ja hyökkäämme vihollisen kimppuun, ja silloin te rukoilette aseille Jumalan siunausta, ja urhoutemme herättää yleistä ja vilpitöntä ihastusta… On siis taaskin olemassa voima, joka on ellei juuri korkeampi, niin ainakin meitä ja filosofiaamme väkevämpi. Emme pysty sitä pysähdyttämään enemmän kuin tuota pilveäkään, joka tuolta meren ääreltä meitä lähestyy. Älkää siis teeskennelkö, älkää puiko sille nyrkkiä taskussanne älkääkä sanoko: "voi, se on typerää! voi, se on vanhentunutta! voi, se on ristiriidassa raamatun opin kanssa!", vaan katsokaa sitä suoraan silmiin, tunnustakaa sen järkevä lainmukaisuus, ja kun se esimerkiksi pyrkii hävittämään raihnasta, risatautista, turmeltunutta rotua, niin älkää asettuko sitä ehkäisemään pillereillänne ja lainauksilla väärin ymmärretystä evankeliumista. Ljeskov kertoo eräästä tunnollisesta Danielista, joka tapasi kaupungin ulkopuolella spitaalitautisen ja ruokki ja lämmitti häntä rakkauden ja Kristuksen nimeen. Jos tuo Daniel todellisuudessa olisi rakastanut ihmisiä, olisi hän raahannut spitaalitautisen loitommalle kaupungista ja viskannut hänet vuoren rotkoon ja lähtenyt itse palvelemaan terveitä. Kristus on toivoakseni käskenyt meitä osoittamaan järkevää, viisasta ja hyödyllistä rakkautta.
— Voi teitä mokomaa! — naurahti diakoni. — Itse ette usko
Kristukseen, miksi hänen nimeänsä sitten niin usein mainitsette?
— Ei, kyllä minä uskon, vaikka omalla tavallani enkä sillä tavalla kuin te. Oh, diakoni, diakoni! — naurahti eläintieteilijä, tarttui papin vyötäisiin ja virkkoi iloisesti:
— No, viis siitä! Lähdetäänkö huomenna kaksintaisteluun?
— Virka ei salli, muuten lähtisin.
— Entä mitä merkitsee — virka?
— Olen papiksi vihitty. Minun päälläni lepää siunaus.
— Oh, diakoni, diakoni, — toisti von Coren nauraen.
— Kuinka halusti keskustelen kanssanne.
— Te sanotte, että teillä on usko, — sanoi diakoni.