He kulkivat kauemmas jokea ylöspäin ja häipyivät pian näkyvistä. Tataarilaiskuski istuutui rattaille, kallisti päänsä olkapäätä vasten ja nukkui. Odotettuaan kymmenisen minuuttia diakoni tuli ulos kuivuuvajasta ja otettuaan päästään mustan huopahatun, ettei häntä huomattaisi, lähti kyyryksissä ja ympärilleen vilkuillen hiipimään rantaa pitkin pensaiden ja maissisarkojen välitse; puista ja pensaista rapisi hänen päälleen suuria vesipisaroita, ruoho ja maissi olivat märkiä.
— Rietasta! — jupisi hän, kokoillen märkiä ja likaisia helmojaan. —
Jos olisin tiennyt, en olisi lähtenyt.
Kohta hän kuuli ääniä ja näki ihmisiä. Lajevski asteli, kädet hihansuihin työnnettyinä ja kumaraisena, kiivaasti edestakaisin saranreunaa pitkin; hänen sekundanttinsa seisoivat joen rannalla ja kiersivät paperista savukkeita.
"Kummallista…" ajatteli diakoni, oudoksuen Lajevskin astuntaa. —
"Ihan kuin ukko."
— Kuinka epäkohteliasta heidän puoleltaan! — sanoi postivirkamies, katsoen kelloa. — Myöhästyminen saattanee olla oppineiden kannalta hyvinkin kiitettävä asia, mutta minusta se on sikamaista.
Sheshkovski, paksu, mustapartainen, mies kuunteli ja virkkoi:
— Jo kuuluvat tulevan!
XIX.
Ensi kerran eläissäni näen! Kuinka ihanaa! — sanoi von Coren, tullen näkyviin kedolla ja ojentaen molemmat kätensä itää kohti. — Katsokaahan: vihreitä säteitä!
Idässä vuorten takaa sojotti kaksi vihreätä sädettä, ja se oli todellakin hyvin kaunista. Aurinko teki nousuaan.