— Päivää! — jatkoi eläintieteilijä, nyökäyttäen päätään Lajevskin sekundanteille. — En kai myöhästynyt?
Häntä seurasivat hänen sekundanttinsa, kaksi hyvin nuorta yhdenkokoista upseeria, Boiko ja Govorovski, yllä valkoiset sotilasmekot, sekä laiha, juro tohtori Ustimovitsh, joka toisessa kädessä kantoi jotakin myttyä, toista piti selkänsä takana: tapansa mukaan hänellä oli kävelykeppi ojennettuna pitkin selkää. Laskien mytyn maahan ja tervehtimättä ketään, hän pani toisenkin kätensä selän taakse ja alkoi astella edestakaisin.
Lajevski tunsi uupumusta ja pahaa oloa kuten ihminen, joka vähän ajan perästä mahdollisesti on kuoleman oma ja sentähden herättää yleistä huomiota. Hän olisi suonut, että hänet tapettaisiin niin pian kuin suinkin tai vietäisiin kotiin. Hän näki nyt auringonnousun ensimmäisen kerran eläissään; tämä varhainen aamu, vihreät säteet ja kosteus ynnä miehet märkine saappaineen näyttivät liikanaisilta hänen elämässään, tarpeettomilta, ja vaivasivat häntä; kaikella tällä ei ollut minkäänlaista yhteyttä eletyn yön, hänen ajatustensa ja syyllisyydentuntonsa kanssa, ja sentähden hän olisi kernaasti lähtenyt pois kaksintaistelua odottamatta.
Von Coren oli huomattavasti kiihtynyt ja koetti salata sitä, ollen panevinaan kaikkein enimmin huomiota vihreisiin säteisiin. Sekundantit olivat hämillään ja katsoivat toinen toiseensa, ikäänkuin kysyen, mitä varten he ovat täällä ja mitä heidän on tehtävä.
— Minusta näyttää, herrat, ettei meillä ole syytä mennä tästä edemmäksi, — virkkoi Sheshkovski. — Sopiihan tässäkin.
— Kyllä tietenkin, — myönsi von Coren.
Seurasi vaitiolo. Ustimovitsh käveli edestakaisin, kääntyi äkkiä
Lajevskin puoleen ja sanoi puoliääneen, puhuen vasten hänen kasvojaan:
— Ei kai vielä ole ehditty ilmoittaa teille minun ehtojani. Kumpikin riitapuoli maksaa minulle 15 ruplaa, mutta jos toinen kaatuu, maksaa eloonjäänyt koko summan 30 ruplaa.
Lajevski oli ennestään tuttu tämän miehen kanssa, mutta nyt vasta hän ensi kerran selvästi näki hänen sameat silmänsä, karheat viiksensä ja laihan, keuhkotautisen kaulansa: koronkiskuri, mutta ei tohtori! Hänen hengityksellään oli vastenmielinen lihan haju.
"Pitäähän olla kaikenlaisia ihmisiä maailmassa", ajatteli Lajevski ja vastasi: