— Hyvä on.
Tohtori nyökkäsi ja alkoi jälleen astella, ja ilmeistä oli, ettei hän laisinkaan välittänyt rahasta, vaan oli esittänyt asian pelkästä vihasta heitä vastaan. Kaikki tunsivat, että oli jo aika aloittaa tai lopettaa se, mikä oli jo aloitettu, mutta eivät kuitenkaan aloittaneet eivätkä lopettaneet, vaan käyskentelivät, seisoivat ja polttelivat. Nuoret upseerit, jotka ensi kerran eläissään olivat läsnä kaksintaistelussa, eivät nytkään paljoa uskoneet tähän siviilimiesten heidän mielestään tarpeettomaan kaksintaisteluun, tarkastelivat huolellisesti palttinamekkojaan ja silittelivät hihoja. Sheshkovski lähestyi heitä ja virkkoi hiljaa:
— Herrat, meidän täytyy koettaa kaikkia keinoja estääksemme tämän kaksintaistelun. Täytyy sovittaa heidät.
Hän punastui ja jatkoi:
— Eilen kävi Kirilin luonani ja valitti, että Lajevski oli tavannut hänet Nadeshda Feodorovnan seurassa ja sen semmoista.
— Niin, sen olemme mekin kuulleet, — lausui Boiko.
— Siinä sen näette… Lajevskilla vapisevat kädet ja niin edespäin… Hänessä ei ole miestä kohottamaan asetta. Kaksintaistelu häntä vastaan on yhtä epäinhimillinen kuin taistelu juopunutta tai lavantautista vastaan. Ellei sovintoa saada aikaan, on taistelu, hyvät herrat, ainakin lykättävä, vai mitä… Tämä on sellaista pirun hommaa, etten viitsisi nähdä.
— Puhukaa siitä von Corenille.
— Minä en tiedä kaksintaistelun sääntöjä, lempo soikoon, enkä välitä tietääkään; hän voisi luulla, että Lajevski on alkanut pelätä ja lähettänyt minut hänen luokseen. Mutta luulkoon mitä hyvänsä, minä sittenkin puhun hänelle.
Sheshkovski suuntasi askelensa epävarmasti ja hieman ontuen, ikäänkuin toinen jalka olisi puutunut, von Corenia kohden, ja hänen astuessaan ja rykiessään huokui koko hänen olentonsa laiskuutta.