Von Coren oli vaiti. Lajevski, huomattuaan, että häneen katsotaan, virkkoi:

— Minulla ei ole mitään Nikolai Vasiljitshiä vastaan. Jos hän katsoo minun olevan syyllisen, olen valmis pyytämään häneltä anteeksi.

Von Coren otti pahastuakseen.

— Nähtävästi, hyvät herrat, — sanoi hän, — teille olisi mieluista, että herra Lajevski palaisi kotiin ylevämielisenä ja ritarina, mutta minä en voi hankkia teille tai hänelle sitä mielihyvää. Ei olisi ollut syytä nousta varhain ja matkata kaupungista kymmenen virstaa ainoastaan sen vuoksi, että olisi voitu juoda sovinnon malja, haukata päälle ja selittää minulle, että kaksintaistelu on vanhentunut muodollisuus. Kaksintaistelu on kaksintaistelu, eikä sitä ole tehtävä sen järjettömämmäksi ja valheellisemmaksi kuin se itsessään on. Minä tahdon taistella!

Seurasi hiljaisuus. Upseeri Boiko otti laatikosta kaksi pistoolia: toinen annettiin von Corenille, toinen Lajevskille, ja sitten seurasi hämminki, joka kotvaksi aikaa tuotti huvia eläintieteilijälle ja sekundanteille. Kävi näet ilmi, ettei kukaan läsnäolijoista ollut koskaan eläissään ollut mukana kaksintaistelussa eikä varmasti tietänyt, kuinka pitää asettua ja mitä sekundanttien on sanottava ja tehtävä. Mutta sitten Boiko muisti ja alkoi huulet hymyssä selittää.

— Herrat, kuka muistaa, miten sitä Lermontov kuvaa? — kysyi von Coren nauraen. — Turgenjevilla myöskin Basarov vaihtaa laukauksia jonkun kanssa…

— Mitä siinä on muistelemista, — sanoi Ustimovitsh kärsimättömäsi ja pysähtyi. — Mitatkaa välimatka — siinä kaikki.

Ja hän harppasi pari kolme kertaa ikäänkuin näyttääkseen, kuinka on mitattava. Boiko luki askelet, ja hänen toverinsa veti miekan tupesta ja piirsi maahan päätekohtiin rajaviivat.

Riitamiehet asettuivat paikoilleen yleisen äänettömyyden vallitessa.

"Myyrät", muisti diakoni kyyröttäessään pensaassa.