Samassa pamahti laukaus. Nähtyään, että Lajevski seisoi paikallaan eikä ollut kaatunut, kaikki kääntyivät katsomaan sille taholle, mistä päin huuto oli kuulunut, ja näkivät diakonin. Hän seisoi kalpeana, märät hiukset takeltuneina otsaan ja poskiin, yltyleensä märkänä ja liassa joen toisella rannalla, hymyili eriskummaisesti ja heilutti märkää hattuaan. Sheshkovski naurahti ilosta, ratkesi itkuun ja astui syrjään…
XX.
Kotvan kuluttua von Coren ja diakoni yhtyivät joen sillan luona. Diakonin mieli oli kuohuksissa, hän hengitti raskaasti ja karttoi katsomasta silmiin. Häntä hävetti oma pelkonsa sekä likainen ja märkä pukunsa.
— Minusta näytti, että teillä oli aikomuksena surmata hänet … jupisi hän. — Kuinka se on ihmisluonnolle vastenmielistä! Kuinka peräti luonnonvastaista se on!
— Mitä teitä te tänne jouduitte? — kysyi eläintieteilijä.
— Älkää kysykö, — sanoi diakoni, huitaisten kädellään. — Pahahenki sai eksytetyksi: lähde ja lähde… Ja minä lähdin ja olin maissipellossa istuessani kuolla pelosta. Mutta nyt, Jumalan kiitos, Jumalan kiitos… Olen teihin hyvin tyytyväinen, — puheli diakoni. — Sitä vain pyytämällä pyytäisin, ettei kenellekään puhuttaisi minun olleen täällä, muuten voisin saada aika ripin esimiehiltäni. Sanoisivat, että diakoni on ollut sekundanttina.
— Hyvät herrat, — sanoi von Coren. — Diakoni pyytää, ettette kenellekään virkkaisi nähneenne hänet täällä. Hänelle voi seurata siitä ikävyyttä.
— Kuinka se on ihmisluonnolle vastenmielistä! — huokasi diakoni. — Suokaa minulle jalomielisesti anteeksi, mutta teillä oli sellainen muoto, että luulin teidän ehdottomasti surmaavan hänet.
— Olin kovassa kiusauksessa tehdä lopun tuosta konnasta, — sanoi von Coren, — mutta te huusitte juuri parahiksi, ja minulta meni luoti ohitse. Koko tämä menetelmä on kuitenkin tottumattomalle vastenmielinen, ja minä väsyin aika lailla. Olen kovasti heikontunut. Lähdetään ajamaan…
— Ei, sallikaa minun kulkea jalan. Minun on vilu ja olen läpimärkä, kävelen tästä lämpimikseni.