— Niinkuin tahdotte, — virkkoi raukealla äänellä uupunut eläintieteilijä, istuutui rattaille ja sulki silmänsä. — Niinkuin tahdotte…
Sillä välin kun häärättiin ajoneuvojen ympärillä ja istuuduttiin, seisoi Kerbalai tien vieressä ja pidellen molemmin käsin vatsaansa kumarteli syvään ja väläytteli hampaitaan; hän luuli herrojen tulevan nauttimaan luonnosta ja juomaan teetä eikä ymmärtänyt, miksi he istuutuivat ajoneuvoihin. Yleisen äänettömyyden vallitessa saattue läksi liikkeelle, ja mökin luo jäi diakoni yksin.
— Meni kapakka, joi tee, — virkkoi hän Kerbalaille. — Minun tahto syö.
Kerbalai osasi hyvin venäjää, mutta diakoni luuli, että tataari paremmin ymmärtää, jos puhuttelee häntä murtaen venäjänkieltä.
— Munakokkeli teki, juusto antoi…
— Tule, tule, pappi, — sanoi Kerbalai kumartaen. — Kaikkea annan…
Juustoakin on ja viiniä myös… Syö mitä haluat.
— Kuinka on tataarinkielellä Jumala? — kysyi diakoni astuessaan kapakkaan.
— Sinun Jumalasi ja minun Jumalani on aivan sama, — sanoi Kerbalai ymmärtäen hänet väärin. — Kaikilla on yksi Jumala, mutta ihmiset ovat erilaiset. Ketkä ovat venäläisiä, ketkä turkkilaisia, kutka taas engelsmanneja — kaikkia ihmisiä on paljon, mutta Jumala on yksi.
— Hyvä. Jos kaikki kansat palvelevat yhtä ainoata Jumalaa, niin miksi te, muhamettilaiset, katsotte kristittyihin kuin perivihollisiinne?
— Miksi vihoittelet? — sanoi Kerbalai, tarttuen molemmin käsin vatsaansa, — sinä olet pappi, minä muhamettilainen, sinä sanot — syödä tahdon, minä annan… Vain rikas pitää lukua siitä, mikä Jumala on minun, mikä sinun, mutta köyhälle ykskaikki. Syö, ole hyvä.