Sillä aikaa kun tataarin mökissä keskusteltiin jumaluusopillisista asioista, ajoi Lajevski kotiin ja muisteli, kuinka kaameata hänen oli ollut matkustaa aamun sarastaessa, kun tie, kalliot ja vuoret olivat märät ja pimeät ja tietämätön tulevaisuus häämöitti kammottavana kuin kuilu, josta ei näy pohjaa. Nyt sen sijaan välkkyivät sadepisarat ruohontutkaimissa ja kivillä kuin timantit, luonto hymyili riemuissaan ja kammottava tulevaisuus oli jäänyt taaksepäin. Hän katseli Sheshkovskin synkkiä, itkettyneitä kasvoja ja edellä kulkevia kaksia ajoneuvoja, joissa istuivat von Coren, hänen sekundanttinsa ja tohtori, ja hänestä näytti, ikäänkuin he kaikki olisivat olleet paluumatkalla hautuumaalta, vastikään haudattuaan sinne vastuksellisen, sietämättömän ihmisen, joka oli häirinnyt kaikkien elämää.
"Kaikki on loppunut", ajatteli hän entistä elämäänsä, varovasti silitellen sormillaan kaulaansa.
Hänellä oli oikealle puolelle kaulaa, kauluksen kohdalle, kohonnut pieni paisuma, pikkusormen pituinen ja paksuinen, ja tuntui sellaista kipua, kuin olisi joku silitysraudalla pyyhkäissyt pitkin kaulaa. Se oli luodin aikaansaama ruhjevamma.
Kun hän sitten palasi kotia, kului häneltä päivä, eriskummaisen pitkänä, suloisena ja utuisena kuin unhe. Hän tarkkaili ammoin tuntemiansa esineitä kuin vankilasta tai sairaalasta hiljan päästetty ja ihmetteli, että pöydät, ikkunat ja tuolit, valo ja meri herättivät vilkasta, lapsellista iloa, jollaista hän ei ammoin ollut kokenut. Kalpea ja kovasti laihtunut Nadeshda Feodorovna ei käsittänyt hänen hellämielistä ääntään ja kummallista astuntaansa; hän riensi kertomaan Lajevskille kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut… Hänestä näytti, että Lajevski luultavasti kuulee huonosti eikä ymmärrä häntä, ja että jos hän saa tietää kaikki, niin hän kiroo ja tappaa, mutta Lajevski kuunteli häntä, silitteli hänen kasvojaan ja hiuksiaan, katsoi häntä silmiin ja lausui:
— Minulla ei ole ketään muita, paitsi sinua.
Sitten he istuivat kauan aikaa pystyaidan ympäröimässä puistossa, painautuneina toinen toisensa kupeeseen ja olivat ääneti tai haaveillen ääneen tulevasta onnellisesta elämästään puhelivat lyhyin, katkonaisin lausein, ja Lajevskista tuntui, ettei hän koskaan ollut puhunut niin pitkään ja niin kauniisti.
XXI.
Oli kulunut runsaasti kolme kuukautta. Valkeni se päivä, jolloin von Coren oli päättänyt matkustaa pois. Varhaisesta aamusta oli ollut kylmä ja satanut rankasti, puhalsi koillistuuli, ja merellä kävi kova aallokko. Puhuttiin, että semmoisella ilmalla höyrylaiva tuskin saapuisi ulkosatamaan. Aikataulun mukaan sen piti saapua kello yhdeksän jälkeen aamulla, mutta von Coren, joka oli käynyt rantalaiturilla puolenpäivän aikaan sekä iltapäivällä, ei kiikarilla nähnyt muuta kuin harmaita aaltoja ja sadetta, joka peitti taivaanrannan näkyvistä.
Illansuussa sade lakkasi, ja tuuli alkoi huomattavasti tyyntyä. Von Coren tyytyi jo siihen ajatukseen, ettei hänen matkastaan tänään tulisi mitään, ja istuutui Samoilenkon kanssa pelaamaan shakkia; mutta kun pimeni, tuli sotamiespalvelija ilmoittamaan, että merellä näkyi tulia ja että oli nähty raketti.
Von Corenille tuli kiire. Hän pujotti laukunhihnan olkapäälleen, suuteli Samoilenkoa ja diakonia, käväisi ilman mitään tarvetta kaikissa huoneissa, sanoi hyvästi palvelijalle ja keittäjälle ja astui kadulle, rinnassa se tunto, ikäänkuin olisi unhottanut jotakin tohtorin luo tai omaan asuntoonsa. Kadulla hän asteli Samoilenkon rinnalla, ja heitä seurasi diakoni, käsissä laatikko, ja viimeisenä kulki sotamiespalvelija kantaen kahta matkalaukkua. Vain Samoilenko ja palvelija erottivat nuo himmeät tulet merellä, toiset seurueesta katselivat pimeässä, mutta eivät nähneet mitään. Laiva pysähtyi kauas rannasta.