— Joutuin, joutuin, — kiirehti von Coren. — Pelkään, että laiva jättää.
Kulkiessaan kolmi-ikkunaisen talon ohitse, johon Lajevski kohta kaksintaistelun jälkeen oli muuttanut asumaan, ei von Coren voinut pidättäytyä, vaan katsahti sinne. Lajevski istui pöytänsä yli kumartuneena, selkä ikkunaan päin ja kirjoitti.
— Minua ihmetyttää, — virkkoi eläintieteilijä hiljaa, — kuinka hän on köyristynyt!
— Niin, kyllä sitä sietää ihmetellä, — huokasi Samoilenko. — Näin istuu mies aamusta iltaan ja työskentelee. Tahtoo suorittaa velkansa. Ja elää, veikkonen, huonommin kuin kerjäläinen.
Oltiin puolisen minuuttia ääneti. Eläintieteilijä, tohtori ja diakoni seisoivat akkunan kohdalla yhä katsellen Lajevskia.
— Ei matkustanutkaan pois täältä, raukka, — sanoi Samoilenko. — Mutta muistatko, millaisessa lähtötouhussa hän oli?
— Muistan, kovasti on köyristynyt, — toisti von Coren. — Hänen häänsä, päivänpituinen työskentelynsä leipäpalan puolesta, jokin uusi ilme hänen kasvoillaan, jopa astuntansakin — kaikki se on niin epätavallista, etten suorastaan tiedä miksi sitä sanoakaan, — ja eläintieteilijä tarttui Samoilenkon hihaan ja jatkoi mielenliikutuksen väräyttämällä äänellä: — Sano sinä hänelle ja hänen vaimolleen, että minä lähtiessäni ihmettelin heitä, toivoin heille kaikkea hyvää … ja pyydä häntä, ettei hän, jos mahdollista, minua pahoin muistelisi. Hän tuntee minut. Hän tietää, että jos minä olisin voinut ennakolta aavistaa tällaisen muutoksen tapahtuvan, olisi minusta voinut tulla hänen paras ystävänsä.
— Käy sisään hänen luokseen sanomassa hyvästi.
— Ei, se ei olisi sopivaa.
— Miksi? Jumala tietää, ehket enää koskaan häntä näe. Eläintieteilijä mietti ja virkkoi: