— Se on totta.
Samoilenko koputti hiljaa sormellaan ikkunaan. Lajevski vavahti ja katsahti taakseen.
— Vanja, Nikolai Vasiljitsh tahtoo sanoa sinulle hyvästi, — sanoi
Samoilenko. — Hän on juuri lähdössä matkalle.
Lajevski nousi pöydän äärestä ja meni porstuaan avaamaan oven; von Coren ja diakoni astuivat sisään.
— Tulin vain hetkiseksi, — aloitti eläintieteilijä, riisuen porstuassa kalossit ja ollen jo pahoillaan, että oli antanut sijaa tunteelle ja tullut tänne kutsumatta. "Minä ihankuin tuppaudun", ajatteli hän, "se on tyhmää." — Suokaa anteeksi, että häiritsen, — lausui hän astuessaan Lajevskin jäljestä tämän huoneeseen, — mutta minä matkustan nyt pois, ja jokin veti minua luoksenne. Jumala tietää, näemmekö enää toisiamme.
— Olen kovin iloinen… Pyydän nöyrimmästi, — sanoi Lajevski ja siirteli kömpelösti vieraille tuoleja, tahtoen ikäänkuin sulkea heiltä tien, pysähtyi keskelle lattiaa ja hieroi käsiään.
"Suotta olin jättämättä todistajia kadulle", ajatteli von Coren ja virkkoi lujalla äänellä: — Älkää minua pahoin muistelko, Ivan Andreitsh. Tietysti on mahdotonta unhottaa sitä, mikä on ollut, se on liian surullista, enkä ole tullut tänne pyytääkseni anteeksi tai vakuuttaakseni viattomuuttani. Minä toimin vilpittömässä mielessä enkä ole siitä lähtien vaihtanut vakaumusta… Totta on, kuten nyt suureksi ilokseni huomaan, että erehdyin teihin nähden, mutta kompastuuhan sitä tasaisellakin tiellä, ja sellainen on ihmiskohtalo: ellet erehdy pääasiassa, erehdyt yksityiskohdissa. Kukaan ei tunne oikeata totuutta.
— Niin, ei kukaan tunne totuutta… virkkoi Lajevski.
— No, hyvästi nyt… Suokoon Jumala teille kaikkea hyvää.
Von Coren ojensi Lajevskille kättä; Lajevski puristi sitä ja kumarsi.