— Kirjoita! — huusi hänelle Samoilenko. — Pidä vaaria terveydestäsi!
"Ei kukaan tunne oikeata totuutta", ajatteli Lajevski, nostaen päällysnuttunsa kaulusta ja työntäen kädet hihansuihin.
Vene kaarsi reippaasti laivasillan ja työntyi väljemmille vesille. Se häipyi aaltoihin, mutta solahti seuraavassa hetkessä Syväristä korkealle aallonharjalle, niin että saattoi erottaa ihmiset, vieläpä airotkin. Vene eteni kolmisen syltä, mutta aallokko hulautti sitä pari syltä takaisinpäin.
— Kirjoita! — huusi Samoilenko. — Saipa sinut pahahenki lähtemään tämmöisellä ilmalla!
"Niin juuri, ei kukaan tunne oikeata totuutta…" ajatteli Lajevski, luoden alakuloisen katseen rauhattomalle, synkälle merelle.
"Venettä heittelee takaisinpäin", ajatteli hän, "se kulkee kaksi askelta eteen-, yhden taaksepäin, mutta soutajat ovat itsepintaisia, riuhtovat väsymättä airoilla eivätkä pelkää korkeita aaltoja. Vene lipuu lipumistaan eteenpäin, nyt sitä ei enää näy, kuluu puolisen tuntia, ja soutajat näkevät selvästi laivan tulet, ja tunnin kuluttua he ovat jo laivaportaiden luona. Samoin elämässäkin… Totuutta etsiessään ihmiset kulkevat kaksi askelta eteen-, yhden taaksepäin. Kärsimykset, erehdykset ja elämänkaiho heittelevät heitä takaisinpäin, mutta totuudenjano ja itsepintainen tahto ajavat heitä yhä eteenpäin. Ja kenpä tietää? Ehkä he viimein saavuttavat oikean totuuden…"
— Hyvä-ä-sti! — huusi Samoilenko.
— Ei näy eikä kuulu, — sanoi diakoni. — Onnea matkalle!
Sade alkoi rapista.