Nikolashka muljautti päänsä ylös ja mietti.
— Ajattele sukkelaan! — sanoi ispravnikka.
— Hetipaikalla. Veri ei merkitse mitään, herra tuomari. Minä tapoin kanan. Tapoin sen ihan tavallisella tavalla, kuten muulloinkin, vaan sekös otti ja ryöpsähti käsistä ja ala haipattaa… Ja siitä se veri tuli.
Jefrem todisti, että Nikolashka oli tosiaankin joka ilta tappanut kanoja eri paikoissa, mutta ei kukaan ollut nähnyt, että kesken tapettu kana oli juossut puutarhassa, jota muuten ei saattanut ehdottomasti kieltääkään.
— Alibi! — hymähti Djukowski. — Ja miten tyhmä alibi!
— Kävitkö Akulkan luona?
— Tulihan sitä tehdyksi.
— Houkuttelikos herra hänet sinulta?
— Ei. Minulta viekottelivat Akulkan he tuolla; herra Psekow, Iwan Mihailitsh ja Iwan Mihailitshilta viekotteli herra. Niin sen asian laita on.
Psekow tuli hämilleen ja alkoi hieroskella vasenta silmäänsä. Djukowski iski häneen silmänsä, keksi hämmästyksen ja vavahti. Tilanhoitajan jaloissa hän huomasi siniset housut, joihin hänen huomionsa vasta nyt kiintyi. Housut johtivat hänen mieleensä puutarhasta löydetyt siniset haituvat. Tshubikowkin katsahti vuorostaan epäilevästi Psekowiin.