— Mutta mistä te olette saaneet tietää? Ken on teille kertonut?
— Me tiedämme kaikki! Ja minä vaadin lain nimessä!
Tutkijatuomari, joka sai rohkeutta rouvan hämmennyksestä, astui hänen eteensä ja sanoi:
— Sanokaa meille ja me lähdemme pois. Muussa tapauksessa…
— Mitäs te hänellä teette?
— Älkää kyselkö turhia, hyvä rouva. Me pyydämme neuvomaan hänen olinpaikkansa. Te olette hämillänne, vapisette… Niin, hän on murhattu ja sanokaa mitä hyvänsä, te olette sen tehneet! Osakumppaninne ovat antaneet teidät ilmi.
Rouva kalpeni.
— Mennään, — sanoi hän käsiään väännellen. — Minä olen piilottanut hänet saunaan. Mutta älkää Jumalan nimessä sanoko miehelleni! Rukoilen teitä, sitä hän ei kestä!
Rouva otti seinältä suuren avaimen ja vei vieraansa keittiöön ja eteisen kautta pihalle. Ulkona oli hämärä. Sataa tuhuutti hienosittain. Rouva kulki edellä. Tshubikow ja Djukowski harppailivat hänen perästään pitkässä ruohossa hengittäen villihampun ja likalätäkköjen lemua. Piha oli suuri. Lätäköitä ei tuntunut enää jaloissa, vaan kynnettyä maata. Pimeästä häämötti puiden ääripiirteitä ja puiden lomista pieni rakennus, jonka savupiippu oli pahasti kallistunut.
— Se on sauna, virkkoi rouva. — Vielä kerran rukoilen, ettette kellekään hiiskuisi.