— Kuka siinä kapuaa? — kysyi käheä, paksu bassoääni. — Mitä sinä tahdot?
Djukowski vei kynttelintyngän lähelle ruumiin kasvoja ja parkasi. Mustanpunervasta nenästä, takkuisesta tukasta, sysimustista viiksistä, joista toinen oli mahtavassa kierroksessa ja katseli lakeen hävyttömän näköisenä, hän tunsi kornetti Kljausowin.
— Tekö… Mark Iwanowitsh!? Mahdotonta!
Tuomari kohotti katseensa ylös ja kivettyi…
— Minä, minä… Kas, Djukowski! Senkö pahuuksia teillä täällä on tekemistä? Kenenkäs naamataulu se tuolta alhaalta kiiluu? Hyvät ihmiset, tuomari! Mikä teidät on tänne tuonut?
Kljausow hyppäsi alas ja syleili Tshubikowia. Olga Petrowna livahti ulos.
— Mikä kumma teidät tänne toi? Ryypyt, kehveli olkoon! Tra-ta-ta-ti-ta-tam… Ryypätään! Kuka ihme teidät toi tänne! Mistä te tiesitte, että minä olin täällä? Mutta sama se! Nyt ryypätään.
Kljausow sytytti lampun ja täytti kolme ryyppyä.
— Tuota… minä en käsitä sinua, — sanoi tuomari käsiään levitellen. — Sinäkö se olet vai et?
— Rauhoitu… Vai moraaliako rupeat saarnaamaan? Älä viitsi vaivata itseäsi. Nuorukainen Djukowski, tyhjennäppäs ryyppysi! Vie-e-te-tään tä-ä-mää… Mitäs te oikeastaan töllistelette? Juokaa!