Tuomari sylkäsi ja läksi saunasta. Hänen jälestään poistui pää painuksissa Djukowski. Kumpikin istuutui ääntä päästämättä kärryihin ja he läksivät ajamaan. Matka ei ollut tuntunut heistä milloinkaan niin ikävältä ja pitkältä kuin tällä kertaa. He istuivat ääneti. Tshubikow vapisi koko ajan vihasta. Djukowski piilotti kasvonsa kauluksen alle aivan kuin arastellen, että pimeä ja tuhusade olisivat nähneet häpeän hänen kasvoillaan.
Kotiin tultua tapasi Tshubikow täällä tohtori Tjutjuewin. Tohtori istui pöydän ääressä selaillen erästä kuvalehteä.
— Taasen ovat asiat nurin tässä matoisessa maailmassa! — sanoi hän surullisin katsein tuomaria tervehtäen. — Taas se Itävalta siellä jotain! Ja Gladstonekin taitaa jotain…
Tshubikow viskasi hattunsa pöydän alle ja alkoi hirveästi vavista.
— Saakelin luuranko! Anna minun olla rauhassa! Tuhannen kertaa olen kieltänyt sinua hännystelemästä politiikkoinesi! Vaan sinä, — kääntyi tuomari Djukowskiin nyrkkiään heristäen, — vaan sinä… en iki pitkinä päivinä unohda!
— Mutta sehän se öljytikku! Mistäs minä tiesin!
— Läkähdy tikkuinesi! Laputa hornaan äläkä väsytä minua enää, tai muuten jauhan sinut, piru vieköön, tuhannen möyhyksi!
Djukowski huokasi, otti lakkinsa ja läksi.
— Juon itseni täyteen! — päätti hän portista päästyään ja paarusti apein mielin kapakkaan.
Kun pristavin rouva tuli saunasta sisään, tapasi hän miehensä kotona.