— Kuka sen tietää kuleksivan…
— Hm… no vaikka kehyksen yli. Mitäs kummaa siinä olisi… varsinkin kun olen lääkäri, — valehtelin minä, sillä lääkäreillä, poliisipäälliköillä ja kähertäjillä on oikeus tunkeutua yksityiseen elämään.
— Ettekö vain valehtele, että olette lääkäri? Aivanko todella?
— Kunniasanan kautta. Suvaitsette siis, että tuon lutikanmyrkkyä?
— Ehkä, jos kerran lääkäri olette. Vaan älkää vaivatko itseänne. Minä voin lähettää mieheni hakemaan… Fedja! — sanoi mustatukka kokonaista oktaavia matalammalla äänellä. — Fedja! Etkö herää, aasi! Nouse ylös ja mene kehyksen taa… Lääkäri on niin ystävällinen, että tarjoo meille persialaista pulveria.
"Fedjan" läsnäolo oli minulle masentava uutinen. Olin kuin puulla päähän lyöty. Mieleni valtasi tunne, jota varmaankin tuntee pyssyn hana, kun se ei laukea. Minun oli niin paha olla, että kun Fedja tuli esille, olin vähällä kiljaista. Hän oli kookas, kuivettunut, viisissäkymmenissä oleva mies.
— Olette erittäin ystävällinen, tohtori, — sanoi hän ottaen kädestäni laatikon ja kadoten kehyksen taa. — Kiitos! Teidätkin taisi tavata lumipyry?
— Niin teki! — murahdin minä painautuen sohvalle ja vedin kiukustuneena turkin korvilleni. — Niin teki!!
— Vai niin! Sinotshka, nenälläsi livistää lude! Anna minä tapan…
— Tapa vain, — naurahti Sinotshka. — Etpäs saanutkaan kiinni!
Kenraali on olevinaan, muttei pidä puoliaan luteelle…