LOMONEN. Ei, te erehdytte, kunnioitettava neiti Piippurinen, se on minun.
NAIMA. Muistelkaapas vaan tarkemmin, herra Lomonen! Onko se jo kauankin ollut teidän?
LOMONEN. Mitä "kauankin?" Mikäli minä muistan, on se aina ollut meidän.
NAIMA. Tämän te otaksuttavasti pyytänette anteeksi!
LOMONEN. Papereistahan se näkyy, kunnioitettava neiti. Härkähaka on joskus ollut riidan alaisena — se on totta; mutta nykyään kaikki tietävät, että se on minun. Eikä siinä mitään riitelemistä voi ollakaan. Tarkastelkaammehan vähän asiaa. Täti-vainajani iso-äiti antoi tämän haan teidän isänne iso-isän talonpoikain määräämättömäksi ajaksi ja korvauksetta käytettäväksi siitä, että polttivat tiilejä iso-äidille. Teidän isänne iso-isän talonpojat käyttivät tätä hakamaata maksutta noin neljäkymmentä vuotta ja tottuivat pitämään sitä omanaan, vaan sitten, kun annettiin ohjesääntö…
NAIMA. Ei ensinkään niin kuin te sanotte! Sekä minun iso-isäni että hänen isänsä laskivat, että heidän maansa ulottuu aina Palosuohon saakka — siis Härkähaka oli meidän. No, mitä riitelemistä siinä olisi? — en ymmärrä. Tämä on jo harmittavaa!
LOMONEN. Minä näytän teille talonkirjat, hyvä neiti!
NAIMA. Ei, te joko yksinkertaisesti laskette leikkiä tai ärsytätte minua… Mikä yllätys! Me olomme hallinneet maata jo lähes kolmesataa vuotta, kun yht’äkkiä ilmotetaan, ettei maa ole meidän! Herra Lomonen, suokaa anteeksi, mutta niinä en saata uskoa korviani… Minä en siitä haasta paljoakaan piittaa. Eihän siellä ole kuin kahdeksan tynnörin-alaa, joka maa maksaisi siinä tuhannen markan paikoilla, vaan minua kiusaa epärehellisyys. Puhukaa mitä hyvänsä, vaan epärehellisyyttä en voi sietää.
LOMONEN. Minä rukoilen teitä, kuunnelkaa minua loppuun! Teidän isänne iso-isän talonpojat, kuten minulla jo oli kunnia sanoa teille, polttivat minun tätini isoäidille tiilejä. Tädin iso-äiti, tahtoen tehdä heille mieluisan…
NAIMA. Iso-isä, iso-äiti, täti… en niinä siitä mitään ymmärrä!
Härkahaka on meidän, ja siinä kaikki.