LOMONEN. Minunpas!
NAIMA. Meidän! Vaikkapa te kaksi päivää todistaisitte ja pukisitte yllenne tusinan frakkeja, niin se on meidän, meidän, meidän!… En tahdo teidän omaanne, vaan en halua myöskään menettää omaani… Oli miten hyvänsä!
LOMONEN. Minä, neiti Piippurinen, en tuota hakamaata tarvitse, vaan minä olen periaatteen kannalla. Mutta jos haluatte sen, niin sallikaa minun lahjottaa se teille.
NAIMA. Minä itse voin lahjottaa sen teille, se on minun!… Tämä on, herra Lomonen, vähintäänkin kovin kummallista! Tähän päivään saakka olemme pitäneet teitä hyvänä naapurina, ystävänä, viime vuonna me lainasimme teille puimakoneemmekin, jonka tähden me puimme viljamme vasta marraskuussa, vaan te siitä huolimatta käyttäydytte meitä kohtaan aivan kuin me olisimme mustalaisia. Lahjotatte minulle minun omaa maatani. Suokaa anteeksi, mutta tätä ei olisi odottanut naapurilta! Se on julkeutta, jos niin tahdotte…
LOMONEN. Teidän mielestänne minä siis olen anastaja? Armollinen neiti, minä en ole milloinkaan anastanut toisen maata enkä sentähden salli kenenkään syyttää itseäni tästä… (Menee nopeasti karahvin luo ja juo vettä). Härkähaka on minun!
NAIMA. Valhetta! Meidän!
LOMONEN. Minun!
NAIMA. Valhetta! Minä näytän teille! Tänään jo lähetän meidän heinämiehet Härkähaan niitylle!
LOMONEN. Mitä?
NAIMA. Meidän miehet niittävät tänään jo hakaniityn!