Edelliset ja Piippurinen.
PIPPURINEN (Tulee sivulta). No, mitä nyt? Mitä te huudatte?
NAIMA. Isä, selitä tälle herralle, kenelle Härkähaka kuuluu: meille vai hänelle?
PIIPPURINEN (Lomoselle). Kyyhkyseni, Härkähaka on meidän!
LOMONEN. Hyvänen aika, herra Piippurinen, kuinka se olisi teidän? Ajatelkaa nyt toki! Minun tätini iso-äiti antoi sen määrätyksi ajaksi maksutta teidän isoisänne talonpoikain käytettäväksi, Talonpojat käyttivät sitä neljäkymmentä vuotta hyväkseen ja tottuivat siihen, niinkuin omaan, kun annettiin ohjesääntö…
PIIPPURINEN. Sallikaa, kalleimpani… Te unohdatte, että juuri talonpojat eivät maksaneet teidän iso-äidillenne ja niin poispäin, sillä Härkähaka oli silloin riidanalaisena ja niin poispäin. Mutta nyt jokanen koiranleuka tietää, että se on meidän. Te ette, nähtävästi, ole nähnyt karttaa.
LOMONEN. Mutta minä näytän toteen, että se on minun!
PIIPPURINEN. Ette näytä, rakkaani!
LOMONEN. Näytän varmaan!
PIIPPURINEN. Naapuri-kulta, miksi noin huudatte? Huudolla juuri te ette mitään näytä toteen. Minä en tahdo teidän omaanne, enkä aio luopua omastani. Ja miksi niin? Jos kerran niin pitkälle tullaan, armahani, että te aiotte siepata hakamaan ja niin poispäin, niin minä mieluummin lahjotan sen talonpojille kuin teille. Niin juuri!