— Oikein täysissä tosissako herra tuollaista juttelee?… Päivät pääksytysten saa tässä tuskat ja vaivat sietää saamatta hetkeäkään huoahtaa, eikä ole yölläkään levosta tiedon tilkkaa, kun kesken unta saa mokomaa puhetta kuulla. Neljä ruplaa kuukaudessa palkkaa, vaikka minulla on oma tee ja sokeri… Eikä koskaan saa kuulla parempaa puhetta, kun tätä tällaista… Minä olen palvellut kauppiaittenkin perheissä, mutta tämänkaltaista häpeätä en ole saanut kuulla enkä nähdä.
— No-no… älä siinä nyt Latsarusta laula, vaan laita rakastunut sotamiehesi täältä mitä pikimmin! Kuulitko?
— Hävetkää toki, armollinen herra! virkkoi Pelageja. Hänen äänestään saattoi kuulla, ettei itku ollut kaukana. Sivistynyttä herrasväkeä… eikä sen vertaa ymmärretä, että joskus meidän kovaosaistenkin mieliksi tekisivät… Nyt Pelageja hyrähti itkeä tillittämään. Helppohan meitä on loukata, kun ei kukaan puhu puolestamme.
— No, älähän nyt!… Minusta se on aivan yhdentekevä! Rouvahan se minut tänne lähetti. Minä siitä viis, vaikka itse yöhaltijan ikkunasta sisälle päästäisit…
Prokuraattorinapulainen oli vihdoin tullut siihen käsitykseen, että oli ollut väärässä pitäessään tämän kuulustelun ja että hänen oli jo aika palata vaimonsa luo.
— Kuulehan, Pelageja, sanoi hän lopuksi. Sinä olet ottanut minun yönuttuni puhdistettavaksesi. Missä se on?
— Ai, armollinen herra, suokaa anteeksi, unohdin panna sen tuolillenne. Se riippuu tuossa naulassa uunin vieressä.
Prokuraattorinapulainen löysi hapuilemalla yönutun uunin luota, puki sen ylleen ja läksi hiljaa takaisin makuuhuoneeseen.
Maria Mihailovna makasi miehensä mentyä vuoteessaan ja odotteli. Parisen minuuttia hän pysyi rauhallisena, mutta sitten häntä alkoi jo peloittaa.
"Kuinka kauan hän viipyy!" ajatteli hän. "Hyvä on, jos hän saa sen inhoittavan miehen kiinni… mutta jos siellä onkin rosvo?"