Ja hänen mielikuvituksensa loihti taas kuvan: Miehensä astuu pimeään keittiöön… isku kirveenkamaralla… kuolee ääntä päästämättä… verilätäkkö…
Kului viisi minuuttia, viisi ja puoli, vihdoin kuusi… Maria
Mihailovnan otsalle nousi kylmä hiki…
— Vasilij! kiljahti hän. Vasilij!
— Mitä sinä huudat? Tässähän minä olen… hän kuuli äänen ja miehensä läheneviä askeleita. Joko sinusta hengen veivät, hä?
Prokuraattorinapulainen astui sänkynsä luo ja istuutui sen laidalle.
— Ei siellä ketään ollut, sanoi hän. Sinun kuvittelujasi vain, senkin ihmetys!… Voit olla aivan rauhassa, höperö, kyllä Pelageja on yhtä siveä kuin hänen emäntänsäkin. Oletpa sinä aika pelkuri!
Ja prokuraattorinapulainen alkoi tehdä vaimostaan pientä pilaa. Hän oli tullut hyvälle tuulelle eikä häntä enää nukuttanut.
— Sellainen pelkuri! naureskeli hän. Käyppäs huomenna lääkärissä, että hän parantaisi sinut houretaudistasi. Sinun hermostosi on epäjärjestyksessä!
— Mikä täällä haisee niin tervalle? ihmetteli rouva. Tervalle tai… sipulille… kaalille…
— Mikähän lie… Mutta koskei nukuta, niin sytytäpä kynttilä… saat nähdä piirioikeuden prokuraattorin valokuvan. Missä tulitikut ovat?… Hän erosi eilen virastaan ja jätti kullekin meistä muistoksi valokuvansa, jossa on hänen omakätinen nimikirjoituksensa…