Shtshukina kuunteli ja huokaili.
— Niin, niin… myönsi hän. Mutta olkaa Jumalan tähden armollinen, teidän ylhäisyytenne, olkaa kuin oma isäni, suojelkaa minua! Jos lääkärintodistus ei riitä, niin kyllä minä voin toimittaa todistuksen poliisilaitokseltakin… Mutta käskekää maksamaan minulle rahat!
Kistunovin silmissä alkoi välkehtiä. Hän puhalsi kaiken ilman keuhkoistaan ja vaipui voimatonna tuolille.
— Paljonko te tahdotte? kysyi hän heikolla äänellä.
— Kaksikymmentä neljä ruplaa kolmekymmentä kuusi kopeekkaa.
Kistunov veti lompakon taskustaan, otti siitä kahdenkymmenen viiden ruplan setelin ja ojensi sen rouva Shtshukinalle.
— Ottakaa… ja menkää!
Shtshukina kääri setelin nenäliinaan, kätki käärön ja väännettyään suunsa makeaan, jopa veikeään hymyyn kysyi:
— Teidän ylhäisyytenne, eiköhän mieheni pääsisi taas entiseen virkaansa?
— Minä lähden nyt pois… olen sairas… sanoi Kistunov uupuneella äänellä. Minun sydämeni tykyttää niin kauhean kovasti.