— Hä? parahti Shtshukina samassa. Kuinka te uskallatte? Vaikka olen heikko, turvaton nainen, niin tuollaista en minä siltä salli itselleni tapahtuvan! Minun mieheni on kolleegiasessori! Senkin tarhapöllö! Menenpä asianajaja Dmitri Karlitskin luo, niin saatpa nähdä kuinka sinun käy! Kolme vuokralaistani on tuomittu sakkoihin ja kyllä sinäkin vielä saat polvillasi pyytää minulta anteeksi hävyttömyyttäsi! Minä menen teidän kenraalinne luo! Teidän ylhäisyytenne!! Teidän ylhäisyytenne!!
— Mene hiiteen, pakana! kähisi Aleksei Nikolaitsh.
Kistunov avasi oven ja astui sisään.
— Mitä nyt? kysyi hän itkunsekaisella äänellä.
Shtshukina, joka oli punainen kuin keitetty rapu, seisoi keskellä huonetta, muljautteli pahasti silmiään ja tökkäili sormillaan ilmaan. Pankin virkamiehet seisoivat pitkin seinävieriä ja katselivat neuvottomina toisiinsa. He punoittivat myöskin ja olivat kovin vaivaantuneen näköisiä.
— Teidän ylhäisyytenne! rouva Shtshukina syöksyi Kistunovin luo. Tämä… juuri tämä (rouva osoitti Aleksei Nikolaitshia) koputti sormellaan pöytään ja sitten minun otsaani… Te käskitte häntä selvittämään asiani, mutta hän tekee vain pilkkaa minusta! Minä olen heikko, turvaton nainen… Minun mieheni on kolleegiasessori ja minä itse olen majurin tytär!
— Hyvä, armollinen rouva, sai Kistunov sanotuksi, minä otan heti selvän asiasta… ryhdyn toimenpiteisiin… Mutta menkää nyt pois täältä… myöhemmin sitten!…
— Entä koska saan sitten rahani, teidän ylhäisyytenne? Minä tarvitsen tänään!
Kistunov hypisteli otsaansa vapisevalla kädellään, huoahti ja alkoi taas selittää.
— Armollinen rouva, olenhan jo sanonut teille, että tämä on pankki, yksityinen liikehuone… Mitä tahdotte meiltä sitten? Ettekö ymmärrä, että häiritsette meitä?