— Minä… en voi enää sietää hänen ääntään… Olen sairas… En voi sietää…
— Soitetaan ovenvartijaa, vieköön hän tuon naisen ulos.
— Ei! ei! säikähti Kistunov. Hän rupeaa huutamaan ja tässä talossa asuu paljon väkeä… voivat vielä luulla meistä mitä hyvänsä… Koettakaa nyt vielä oikein hartaasti, niin eiköhän tuo lopultakin ymmärtäne.
Hetken kuluttua kuului sieltä taas Aleksei Nikolaitshin matala ääni. Kului neljännestunti ja matalan basson asemesta kuului kirjanpitäjän voimakas tenori.
- Kerrassaan inhoittava! tuskitteli Kistunov hermostuneesti liikuttaen olkapäitään. Tyhmä kuin pässi! Piru hänet periköön! Tuntuu siltä kuin jalkaleini taas alkaisi… Ja päätä kivistää…
Viereisessä huoneessa Aleksei Nikolaitsh, jonka voimat vihdoinkin olivat tyyten loppuneet, koputti sormellaan pöytään ja osoitti sitten rouvaa otsaan.
— Sanalla sanoen, tämä teidän hartioillanne ei ole pää, sanoi hän, vaan jokin muu…
— No… älähän huoli… suuttui akka. Koputa omaa eukkoasi…
Tarhapöllö! Paras on, kun et siinä liikoja käsiäsi liikuttele!
Katsoen rouva Shtshukinaa kiukkuisena ja raivostuneena ikäänkuin olisi halunnut syödä hänet Aleksei Nikolaitsh sanoi hilliten ääntään:
— Korjaa luusi!