— Teidän ylhäisyytenne, rukoilen ikäni Jumalaa puolestanne, jos armahdatte minua orpoa, pyysi rouva Shtshukina itkuun hyrähtäen. Olen turvaton, heikko nainen… Kuolemakseni tuskastunut… Täytyy riidellä vuokralaisten kanssa ja pitää huolta miehestä ja juosta talousaskareissa… ja nyt pitää vielä paastota Herran ehtoolliselle käydäkseni… eikä vävyllänikään ole paikkaa… Ei ole tullut syötyä eikä juotua tuskin nimeksikään, ja vaivoin pysyn jaloillani… Koko yönä en saanut nukutuksi.
Kistunov tunsi sydämentykytystä. Kärsivä ilme kasvoillaan ja painaen kädellään rintaansa sydämen kohdalta hän alkoi taas selittää Shtshukinalle, mutta hänen äänensä katkesi…
— Ei, suokaa anteeksi, en voi enempää kanssanne puhua, sanoi hän ja viittasi kädellään. Ihan päätäni pyörryttää. Te häiritsette vain meitä ja tuhlaatte omaakin aikaanne. Uh!… Aleksei Nikolaitsh, hän kääntyi erään virkamiehen puoleen, olkaa hyvä ja selittäkää rouva Shtshukinalle!
Keskusteltuaan kaikkien niitten kanssa, jotka pankkiasioissa pyrkivät johtajan puheille, Kistunov meni omaan työhuoneeseensa ja allekirjoitti kymmenkunta paperia. Mutta Aleksei Nikolaitsh puuhasi yhä rouva Shtshukinan kanssa. Istuessaan kaikessa rauhassa työhuoneessaan Kistunov pitkän aikaa kuuli kaksi erilaista ääntä: Aleksei Nikolaitshin yksitoikkoisen, rauhallisen basson ja Shtshukinan itkunsekaisen, kimakan äänen…
— Minä olen turvaton, heikko nainen, kivulloinen nainen, valitti Shtshukina. Olen ehkä terveen näköinen, mutta jos minua tarkemmin tutkii, niin minusta ei löydy ainoatakaan tervettä suonta. Ruokahalua ei ole, tuskin pysyn jaloillani… Kahvia vain olen tänään juonut eikä sekään maistunut miltään.
Mutta Aleksei Nikolaitsh koetti saada häntä käsittämään eri virastojen eroa ja sitä mutkikasta seikkaa, mihin anomuspaperit kussakin tapauksessa ovat osoitettavat. Pian hän kuitenkin väsyi ja eräs kirjanpitäjistä astui hänen sijaansa.
— Senkin inhoittava akka! tuskitteli Kistunov väännellen hermostuneesti sormiaan ja mennen vähän väliä vesikarahvin luo. Hän on idiootti, pässinpää! Ensin hän kiusaa minua pahanpäiväisesti ja nyt noita kahta! Senkin vietävä! Uh!… sydän tykyttää…
Puolen tunnin kuluttua hän soitti. Aleksei Nikolaitsh tuli.
— No, miten siellä nyt on? kysyi Kistunov väsyneesti.
— Emme saa häntä mitenkään käsittämään, Pjotr Aleksandritsh! Kärsivällisyytemme on ihan lopussa. Me puhumme hänelle Tuomaasta, mutta hän vastaa meille Jeremiaasta…