Sasha vilkutti silmäänsä, pani kätensä sydämelleen ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:
— Äiti pyysi sanomaan terveisiä teille, Ivan Nikolajevitsh, ja kiittämään teitä… Minä olen äitini ainoa poika ja te pelastitte minun henkeni… paransitte vaarallisesta taudista ja… me emme tiedä, miten osoittaisimme teille kiitollisuuttamme…
— Älkäähän nyt… nuori mies! keskeytti lääkäri, joka oli mielestään saanut jo kylliksi kiitosta osakseen. Minä tein vain sen, minkä jokainen muu lääkäri olisi minun sijassani tehnyt.
— Minä olen äitini ainoa poika… Me olemme köyhiä emmekä siis voi maksaa työstänne ja… se hävettää meitä, herra tohtori, vaikka muuten äiti ja minä… äitini ainoa poika, pyydämme hartaasti teitä ottamaan kiitollisuutemme osoitteeksi… tämän esineen, joka… Se on hyvin kallisarvoinen kapine, vanhaa pronssia… harvinainen taideteos.
— Se on aivan liikaa! sanoi lääkäri rypistäen otsaansa. Mitä te nyt?…
— Ei, olkaa hyvä älkääkä kieltäytykö, jatkoi Sasha mutisemistaan ja rupesi avaamaan myttynsä. Loukkaatte sekä minua että äitiäni, jos kieltäydytte… Se on erinomainen kapine… vanhaa pronssia… Me olemme perineet sen isävainajalta ja säilyttäneet sitä kalliina muistona… Minun isäni osteli vanhoja pronssitavaroita ja möi niitä jälleen muinaismuistojen kokoilijoille… Äiti ja minä jatkamme nyt samaa tointa…
Sasha otti kääröstään tuomansa esineen ja laski sen pöydälle. Se oli keskikokoinen kynttelikkö vanhaa pronssia, taiteellista työtä. Siinä oli kuvattuna ryhmä: jalustalla seisoi kaksi naista Eevan puvussa ja sellaisessa asennossa, ettei minulla ole kylliksi rohkeutta eikä luonnonlaatua kuvata heitä. He hymyilivät mielistellen, ja näytti yleensä siltä, että jollei heidän olisi ollut pakko tukea kynttelikköä, niin he olisivat hypänneet alas jalustalta ja pitäneet huoneessa sellaista irstasta melua, jota on, hyvä lukijani, sopimaton edes ajatellakaan.
Silmäiltyään lahjaa lääkäri kahnutti laiskasti korvansa taustaa, rykäisi kurkkuaan ja niisti epäröiden nenänsä.
— Onpa se todellakin soma laitos, jupisi hän, mutta… miten sanoisin, se ei… se on liian vapaata taidetta… Eipä voi sanoa tuon enää olevan alastomuutta, vaan pikemmin… niin, piru ties, mitä se on…
— Mitä sillä tarkoitatte?