Mutta lääkäri viittilöi käsillään kahta kauheammin ja pakeni Yhovin asunnosta. Tyytyväisenä, kun oli saanut lahjan käsistään, hän ajoi kotiin.
Hänen mentyään asianajaja katseli kynttelikköä, kosketteli sitä joka puolelta sormillaan ja, niinkuin lääkärikin, oli ajatella päänsä puhki ratkaistessaan kysymystä: mitä oli lahjalla tehtävä?
"Onhan se kaunis kapine", tuumaili hän. "Vahinko olisi heittää se pois, mutta sopimatonta on sitä luonaankaan pitää. Parasta on, että lahjoitan sen jollekulle… Niin, vienpä sen tänä iltana huvinäyttelijä Shashkinille. Se velikulta pitää tuollaisesta, ja tänäänhän on sitä paitsi hänen lahjanäytäntönsä…"
Tuumasta toimeen. Illalla ojennettiin huolellisesti kääritty kynttelikkö huvinäyttelijä Shashkinille. Pitkin iltaa hyökkäsi Shashkinin pukuhuoneeseen herroja ihailemaan lahjaa… Koko ajan kuului pukuhuoneesta hevosen hirnuntaa muistuttavaa naurun rähäkkää. Jos joku näyttelijättäristä uskalsi Shashkinin ovelle kysymään: "Saako tulla?" niin heti kuului sisältä Shashkinin käheä ääni:
— Ei, ei, siskoseni! En ole pukeutunut!
Näytännön loputtua Shashkin tavan takaa kohautteli olkapäitään ja levitteli käsiään päivitellen:
— Minne minä tuon vietävän kalun työnnän? Että pitikin nyt asua yksityishuoneistossa! Ja käyhän luonani näyttelijättäriä! Jospa se olisi valokuva, jonka voi pistää pöytälaatikkoon!
— Myökää se, herra Shaskin, neuvoi parturi, joka paraikaa paljasti huvinäyttelijän päätä peruukeista. Etukaupungissa asuu muuan eukko, joka ostaa vanhoja pronssiteoksia… Kun ajatte sinne, niin kysykää Smirnovaa… Hänet tuntee jokainen.
Shashkin seurasikin neuvoa…
Pari päivää myöhemmin lääkäri Koshelkov istui työhuoneessaan tutkien hartaasti, sormi otsalle painettuna, sappihappoa. Yhtäkkiä ovi aukeni ja sisään syöksyi Sasha Smirnov. Hän hymyili, säteili ja koko hänen olemuksensa uhkui onnea… Käsissään hän piti jotakin sanomalehteen käärittynä.