— Kuinka voitte?
— Huonosti, poikaseni. Lavantautia olen sairastanut.
— Mitä sanotte? Lavantautia!
— Niin, lavantautia. Kokonaisen kuukauden makasin sairaana, luulin jo kuolevani. Sain jo viimeisen voitelunkin. Nyt lähtee tukka. Lääkäri käski leikkauttamaan sen. Sanoi uutta ja lujaa kasvavan tilalle. Ajattelinpa itsekseni että lähden tästä Makarin luo. Mieluimmin sukulaisen luo kuin jonkun muun. Sukulainen leikkaa paremmin eikä ota maksua. Olihan matka pitkä, se on totta. Mutta mitäs siitä, tulihan kävellyksi.
— Mielelläni leikkaan tukkanne. Olkaa hyvä, tahän!
Makar Kusmitsh kaapaisi jalallaan osoittaen kuvastimen edessä olevaa tuolia. Jagodov käy istumaan ja alkaa katsella kuvaansa. Hän on nähtävästi tyytyväinen siihen: kuvastin näyttää hänelle vääntyneen naaman, kalmukkimaiset huulet, tylpän leveän nenän ja otsan, jossa on kaksi silmää. Makar Kusmitsh peittää vieraansa valkoisella lakanalla, jossa on keltaisia täpliä, ja alkaa kirskutella saksillaan.
— Minä leikkaan siis päänne puti puhtaaksi, kaljuksi, hän sanoo.
— Tietysti. Puhtaaksi kuin tataarin pää, sileäksi kuin pommi. Sitä tiheämmäksi kuuluu tukka sitten kasvavan.
— Mitä tädille kuuluu?
— Siinähän se menee, entiseen tapaan. Hän oli äskettäin majurin rouvan luona auttamassa synnytystä. Ruplan sai siitä hyvästä.