— Vai ruplan. Pitäkäähän korvaanne!
— Kyllä pidän… Katso ettet haavoita. Ai, koskee. Sinä kiskot hiuksia päästäni.
— Ei se mitään. Sitä ei voi meidän työssämme välttää. Entä kuinka Anna
Erastovna jaksaa?
— Niin, tyttäreni? Hyvin vain. Hän on aina menossa. Viime viikolla, keskiviikkona, kihlasimme hänet Sheikinin kanssa. Mikset tullut meille silloin?
Sakset herkesivät kirskumasta. Makar Kusmitsh laskee kätensä alas ja kysyy peloissaan:
— Kenet te kihlasitte?
— Annan.
— Kuinka se on mahdollista? Kenen kanssa?
— Prokofi Petrovitsh Sheikinin kanssa. Hänen pikku tädillään on taloudenhoitajattaan paikka Slatoustenskajakadun varrella. Aika sievä nainen. Me olemme kaikki hyvin iloisia ja kiitollisia Jumalalle. Viikon kuluttua ovat häät. Tule silloin meille, niin pidämme hauskaa.
— Niinkö asia siis on, Erast Ivanovitsh? — puhuu kalpea Makar Kusmitsh ihmetellen ja olkapäitään kohautellen. — Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Se on… se on mahdotonta! Onhan Anna Erastovna… minähän… minähän pidin hänestä ja aioin… Kuinka se on käynyt päinsä?